Joulukuussa tonttuillaan!

Tontut kuuluvat jouluun, ja niinpä Lukupiiri lukee joulukuussa kaikenikäisille joulunviettäjille sopivan teoksen, Mauri Kunnaksen Suomalaisen tonttukirjan. Tervetuloa mukaan tonttuilemaan!


Koska ilmoitus lukupiirikirjasta tuli näin myöhään, teemme tällä kertaa poikkeuksellisesti: kirjasta ei ilmesty erillistä keskustelunalustuspostausta kuukauden kymmenes päivä, vaan keskustelua käydään tämän postauksen kommenttiosiossa. Voit aloittaa keskustelun heti kun saat kirjan luettua, keskustelu jatkuu aina jouluun asti.


Kunnaksen Suomalaisen tonttukirjan lisäksi toivomme keskustelua muistakin jouluisista kirjoista ja joulunajan lukemistraditioista. Kerro siis joulukirjasuosikkisi tai paljasta, jos sinulla on tapana lukea esim. dekkari aina jouluyönä. Jouluun on vielä sen verran aikaa, että ehdimme jakaa jouluisia kirjavinkkejä.


Ensi vuonna ajattelimme hieman uudistaa Lukupiirin toimintaa. Koska kuukausittainen kirjakeskustelu on ollut viime aikoina vähäistä, ajattelimme, että voisimme kokeilla jonkun pidemmän teoksen kimppalukua. Silloin yhtä kirjaa luettaisiin kahden tai kolmen kuukauden ajan ja kirjasta olisi useampia keskusteluja. Miltä kuulostaisi? Otamme mielellämme vastaan kirjaehdotuksia, myös yhden tai useamman kirjakeskustelun vetäjäksi saa ilmoittautua. Laita yhteydenottopyyntö kommenttiosioon tai ota suoraan yhteyttä; sähköpostiosoitteemme löytyvät blogeistamme.




Tonttuilevin terveisin


Jenni, Sara ja Hanna

Lukupiirikeskustelu: Eeva Kilpi, Tamara

Eeva Kilpi ajatteli Tamaran kirjoittamisen jälkeen, että todella eroottisen romaanin voi kirjoittaa vain "siveä" ihminen, sillä silloin teokseen saadaan laaja skaala. Hän pelkäsi, että silloin romaania luetaan vain pornografisena teoksena, mutta "on toisaalta hyvä, että niin kauan kuin tämä yhteiskunta seksuaalisen estyneisyytensä takia herättää pornografisia tunteita, on hyvä jos nekin tyydyttyvät".

Miten onkaan, että taas kun on vuoroni vetää lukupiirikeskustelua, lähden tästä eroottisuuden, moraalin ja ajankulumisen näkökulmasta liikkeelle. Kuten Junichiro Tanizakin teos Avain puhututti ilmestyttyään läpi Japanin aina parlamenttiin asti, myös Kilven Tamara oli ilmestymisensä jälkeen kuuma aihe muuallakin kuin kirjallisissa salongeissa.

Kirjan minä-kertoja on pyörätuolissa, sillä hän on halvaantunut alaruumiistaan. Hänen rakkautensa kohde Tamara on seksuaalinen nainen, joka tyydyttää miehen seksuaaliset fantasiat kertomalla tälle yksityiskohtia seksikokemuksistaan. Millaisena näitte henkilöhahmot? Oliko heidän rakkautensa teistä aidon tuntuista? Millä lailla moraali ohjasi pariskunnan toimia ja rakkautta?

Eeva Kilvestä tuli Tamaran myötä 70-luvun suomalaisen naiskirjallisuuden keulahahmo. Kirjaa kuvattiin aikanaan eroottisena kohuromaanina ja sen nähtiin ironisoivan perinteistä maskuliinisen aggressiivista tapaa kuvata seksuaalisuutta. Millaista erotiikka Tamarassa on? Jos pystytte asettautumaan aikalaislukijan rooliin, miltä teos on voinut silloin tuntua? Miten se teidän olettamuksen mukaan poikkeaa tämän päivän lukijan kokemuksesta radikaalimmin?

Kilpi oli silti tietoinen, että teos ei kaikkia hänen lukijoitaan miellytä. Ennen kuin teos ilmestyi hän kertoi haastattelussa, että on tekemässä seuraavaksi teosta koirastaan. Hän halusi kirjoittaa lukijoilleen niin, että syntyy luottamuksellinen suhde. "Hyvä keskustelu ja kaunokirjoittaminen ovat varsin lähellä toisiaan. Jos puhun asioista, jotka närkästyttävät lukijoita, haluan välillä vaihtaa puheenaihetta. Niinhän ihminen tekee keskustellessaankin."

Keskustelu voi alkaa!

Eeva Kilpi: Tamara

Marraskuun pimeihin iltoihin lukupiiri tarjoilee Eeva Kilven eroottisen romaanin Tamara (1972). Tamara on estoton ja epäsovinnainen nainen, joka kokee rakkauden monet muodot normeista piittaamatta. Hänen rakkauksiaan seuraa arvoituksellinen ystävä, jolle Tamaran kokemukset ovat omakohtaista todellisuutta.

Palkitusta kirjailijasta Eeva Kilvestä tulee lisää juttua pian. Lukupiiri-blogi etsii myös uusia lukemisen tapoja ja tästä postataan lähiaikoina. Pysykää kuulolla!

Lukupiirikeskustelu Tamarasta alkaa tuttuun tapaan 10.11.

Lukupiirikeskustelu: Juhani Aho, Juha

Lukiessani Juhaa kohtaus kohtaukselta, tuntui kaikki hyvin tutulta ja samalla oivalsin, että minähän olen lukenut tämän Juhani Ahon yhden tunnetuimmista romaaneista aikaisemminkin. Muistin, että se oli ollut opinnoissani tenttikirjana. Kirjallisuustenttiin piti lukea monia suomalaisia klassikoita ja lukeminenkin oli vähän sellaista nopeaa ja pintapuolista, kun kaikkiin kirjoihin ei aina ehtinyt syventyä. Ehkäpä sen takia en muistanut lukeneeni Juhaa, koska siitä ei tullut tenttikysymystä. Aleksisis Kiven Seitsemästä veljeksestä kyllä kysyttiin.

Juha muistuttaa kreikkalaista murhenäytelmää, tragediaa, koska se on mielestäni hyvin näytelmällinen ja siinä voi nähdä draaman kaarta käännekohtineen loppuhuipennukseen asti. Romaanin keskushenkilöitä ovat Juha ja Marja, joiden näkökulmista fokusoidaan tapahtumia. Päähenkilöiden ajatusmonologien lisäksi romaanissa käydään suoria vuoropuheluja eri henkilöiden välillä. Juha on kasvattanut orpoa Marjaa lapsesta asti ja ottanut hänet vaimokseen tämän aikuistuttua. Marja on Juhaa paljon nuorempi ja pitää häntä enemmänkin isähahmonaan kuin aviopuolisonaan. Aviollinen kanssakäyminen on jossain vaiheessa loppunut ja pariskunta on vieraantunut toisistaan. Nuori, komea kauppamies Shemeikka hurmaa isänännän sekä emännän tullessaan taloon yöpymään. Sen seurauksena syntyy kolmiodraama, jolla on traagisia seurauksia. Marja ihastuu ensimmäistä kertaa elämässään ja lähtee naistenmiehen matkaan. Tragedian tapaan Marja huomaa erehtyneensä (hamartia), kun hänelle paljastuu Shemeikan todellinen luonne naisten viettelijänä ja kesätyttöjen vaihtamisella tiheään tahtiin.

Marja on hyvin voimakas naishahmo kirjassa ja vahva erilaisuudessaan. Hän ei alistu Shemeikan orjaksi kuten kaikki muut naiset Shemeikan kotitalossa Vienan Karjalassa. Juhan ja Marjan koti on Suomessa silloisen Ruotsin puolella rajaseudulla. Juhan henkilöhahmosta minulle tulee voimakas mielleyhtymä Juhani Ahon Yksin romaanin päähenkilöön, joka myös rakastaa nuorta naista ilman vastakaikua. Kumpiakin henkilöhahmoja yhdistää myös vanhenemisen tunteet ja oman ulkonäön pohtiminen. Juha säälittää ja surettaa. Hän on tragedian sankari, jonka loppuratkaisu, heittäytyminen koskeen on uhraus, jolla hän pelastaa ja turvaa vaimonsa ja tämän lapsen (Shemeikan lapsi) elämän. Juhan voisin katsoa näytelmänä, jossa kosken pauhu taustalla edustaisi kuoroa kreikkalaisen tragedian tapaan. Kirjan nimeksi olisi minusta myös hyvin sopinut Juha ja Marja, koska Marja on niin tasavahvasti läsnä teoksessa.

Mitä ajatuksia Juha teissä lukupiiriläisissä herättää? Olitteko jomman kumman puolella Juhan tai Marjan? Mitä mieltä olitte loppuratkaisusta? Olisiko kirja voinut päättyä hyvin? Entä mitä mieltä olitte Shemeikasta? Mitä muuten piditte romaanin kielestä?

Juhani Aho: Juha

Mies—pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka—hakkaa kaskea korkean vaaran rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastut lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten, selkäänsä oikaisematta.

Näin alkaa Juhani Ahon Juha-romaani, jonka ilmestymisestä on kulunut tasan 100 vuotta. Juhani Ahon (1861-1921) syntymän 150-juhlavuoden kunniaksi lukupiirin kuukauden kirjana on kolmiodraamaksi kuvattu romaani. Juhaa on saatavilla Guttenbergin projektista, jossa on paljon muutakin Ahon tuotantoa helposti ladattavissa lukulaitteelle tai sitten suoraan näytöltä luettavissa.

Juhani Aho oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija ja hän oli myös ensimmäinen suomalainen kansainvälisesti tunnettu kirjailija. Aho kehitti määrätietoisesti suomen kieltä ja loi pohjaa modernille kirjasuomelle. Häntä on pidetty tarkkanäköisenä naisten tunteiden kuvaajana, joka uskalsi tarttua arkoihinkin aiheisiin. Aho toimi kirjailijan ammattin lisäksi kääntäjänä, toimittajana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kirjailija oli naimisissa taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kanssa. He vuokrasivat Tuusulanjärven rannalta talon Aholan, johon he perustivat Tuusulan taiteilijayhteisön. Lisää kirjailijasta voi lukea Juhani Ahon Seurasta, josta löytyy juhlavuoden kunniaksi paljon järjestettyjä tapahtumia.

Kirjablogeissakin on pyörinyt syksyn aikana esittelyjä Ahon teoksista. Onko Juha jo entuudestaan tuttu lukupiiriläisille? Entä mitä suosikkeja teillä on Ahon tuotannosta?

Lukupiiri-keskustelu alkaa tuttuun tapaan 10.10, joka onkin Aleksis Kiven päivä.

Lukupiirikeskustelu: Juha Itkonen, Seitsemäntoista

Tämä on noloa, tai oikeastaan jo katastrofaalista. Minun pitäisi aloittaa keskustelu kirjasta, jota en ole lukenut. 


Luulin saavani Juha Itkosen Seitsemäntoista-kirjan ajoissa, mutta sitä ei ollutkaan noin vain kirjaston hyllyssä. En saanutkaan lainattua sitä kaverilta, enkä viitsinyt enää tänää ostakaan. Nyt jos koska olisi ollut käyttöä sähkökirjalle, mutta eipä minulla ole lukulaitettakaan.


No mutta, kertokaapa te muut! Millainen kirja se oli, hypnoottisen mukanaanvievä vai puuduttavan tylsä? Jotain siltä väliltä? Minulla on ollut viime vuosina vähän ristiriitainen suhde Juha Itkosen tuotantoon;  tästä viimeisimmästä romaanista olen saanut sen käsityksen, että se olisi vähän puuduttava, ellei lukija ole äärimmäisen kiinnostunut kirjailijaelämästä ja etenkin kirjailijan tilityksistä, miten hankalaa kirjailijaelämä on.  Toisaalta Itkonen on kyllä taitava ja kiinnostava kirjailija, joten en usko, että mikään hänen kirjansa on täysin puuduttava.


Minusta Itkosen esikoinen Myöhempien aikojen pyhiä oli taidokas ja erikoinen teos, hypnoottinen lukukokemus ja niin hyvä, että ostin sitä ihmisille lahjaksikin. Sitten tuli Anna minun rakastaa enemmän, joka oli kyllä hyvin luettava ja taitava sekin - mutta aivan erilainen, viihteellisemp,i ja loppu oli pettymys. Etenkin eräs ystäväni oli siitä kiukustunut: muistan, miten hän purnasi, ettei lukijoita saa huijata eikä mattoa saa vetää jalkojen alta ja hänestä kirjan loppuratkaisu oli kuin yläasteelaisen aineessa.


Novellikokoelman Kohti en muista herättäneen noin suuria tunteenpurkauksia puolesta eikä vastaan itsessäni tai muissakaan tuntemissani lukijoissa. Siinä oli helmensä, mutta myös hieman himmeämmät helmensä.


Juha Itkonen on kuitenkin kirjailija, jonka uraa seuraan ja haastatteluja luen, vaikken kaikkia kirjoja lukisikaan. Hän vaikuttaa monipuoliselta ja määrätietoiselta: osallistuu jopa kirjoistaan tehtyihin näytelmiin. Minusta Juha Itkonen on yksi niistä suomalaisista nykykirjailijoista, joiden tuotantoon kannattaa tutustua jo yleissivistyksen vuoksi - ja jonka tuotantoa kannattaa lukea jo siksi, että varmaa ja laadukasta tekstiä on aina ilo lukea, silloinkin kun siihen ei iki-ihastuisi.


Onnistuiko joku muu saamaan Seitsemäntoista käsiinsä? Tai oletteko tutustuneet muuhun Itkosen tuotantoon? 

Lukupiiri etsii uusia vetäjiä!

Kiinnostaisiko nettilukupiirin vetäminen? Tartu tilaisuuteen! 


Olemme nyt pyörittäneet Lukupiiri-blogia vajaan vuoden ajan. Keskustelua on käyty niin uudemmista kirjoista kuin etenkin vanhemmista klassikoista, yleisön toiveesta. Lukupiirin idea on pysynyt alusta lähtien samana: joka kuukauden 10. päivä keskustellaan luetusta kirjasta ja 15. päivä julkistetaan uusi kirja. Joskus olemme järjestäneet äänestyksen seuraavasta kirjasta tai sen aihepiiristä, toisinaan taas päättäneet seuraavan kirjan keskenämme. Kokemus on ollut mukava ja blogilla on kivasti lukijoitakin.


Tänä syksynä meillä on kuitenkin työ- ja opiskelukiireitä... Etsimmekin siis uutta väkeä joukkoomme! Jos olet yhtään kiinnostunut vetämään kuukauden kirjakeskusteluja, pistä viestiä osoitteeseen kokolaillaATgmail.com (tämä on Jennin sähköpostiosoite, mutta välitän viestit eteenpäin myös Saran ja Hannan tiedoksi). Ei haittaa, vaikka kiinnostuneita tulisi useampiakin. Olemme huomanneet, että kolme on hyvä vetäjien minimäärä, mutta voisi vetäjiä olla vaikka neljäkin, ehkä enemmänkin. Me olemme hoitaneet kaiken "blogisuunnittelun" sähköpostitse, se on ollut toimiva ratkaisu (emme edes tunteneet toisiamme, kun perustimme blogin!).


Blogia ja sen vetämistä koskevia kysymyksiä voi toki esittää tämän kirjoituksen kommentointiosiossakin. Keskustelu seuraavasta kirjasta, Juha Itkosen teoksesta Seitsemäntoista, alkaa huomenna tai ainakin aivan lähipäivinä...




Lukupiiriterveisin


Jenni, Sara ja Hanna

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Syyskuussa kuukauden kirjana on viime vuonna kohuakin herättänyt palkitun kirjailijan Juha Itkosen teos Seitsemäntoista (2010). Otava esittelee kirjaa näin:

90-luvun alussa nuori poika on kesätöissä tavaratalossa. Illat hän viettää kavereineen Linnan rannassa, kuuntelee Doorsia ja unelmoi loistavasta tulevaisuudesta. Töissä poika tutustuu yhdeksän vuotta vanhempaan Veskuun. Veskulla on rahaa ja hänen seurassaan pääsee ravintoloihin. Vesku alkaa suunnitella jopa yhteistä ulkomaanmatkaa.

Parikymmentä vuotta myöhemmin poika on päässyt Helsinkiin ja hänestä on tullut kirjailija. Samaan aikaan viisikymppinen yksinhuoltaja Päivi on edelleen töissä tavaratalossa. Kirjoittajakurssilla Päivi käy läpi hurjia elämänvaiheitaan. Hän muistaa kirjailijapojan nuorena kesätyöläisenä. Poika on kirjoittanut Veskusta, mutta Päivin mielestä hän valehtelee törkeästi. Kenen muistot ovat totta ja kenellä on oikeus kertoa? Mitä tapahtuu, kun ihmisistä tulee henkilöitä ja elämästä raakamateriaalia?

Nyt kaikki nopeasti varaamaan kirjaa kirjastosta ja tervetuloa mukaan varmasti monenlaisia ajatuksia herättävään keskusteluun!

Lukupiirikeskustelu: Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Rakas varaventtiili!
Mitä osaisinkaan sinulle nyt kertoa lukuprosessista ja Hilja Valtosen viihdyttävästä teoksesta Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926). Olen koonnut tähän sivuillesi joukon innokkaita lukupiiriläisiä jakamaan aatoksia ja keskustelemaan teoksesta.

Vedän nyt kasvoilleni arvokkaimman opettajar-ilmeeni ja kirjoitan lehdillesi muutaman rivin ja odotan muiden täydentävän ajatuksiani. Rakas varaventtiilini ei tietystikään jaksa käsittää, että minunlaisellani kukoistavalla olennolla ei yksin sanat riitä pohtimaan lukukokemusta. Asia on kuitenkin niin mukavasti, että ryhmässä on voimaa ja yhdessä saamme paremmin keskustelua syntymään. Ohhoo! (Metrin pituinen ihastunut huokaus.)

Meitä on kolme "valistajaa" tässä tuvassa, Jenni ja Sara täydentävät minua kun lähden vetämään tätä keskustelua. En yksin jaksaisi tehdäkään kaikkea tätä vihkotyötä. Työsuunnitelman mukaisesti on tämän nuoren opettajattaren määrä nyt aloittaa.

Nyt panen hetkeksi kynäni "patenteerattuun kynänpyyhkimeen n:o 1" ja kuuntelen, mitä omatuntoni sanoo tähän alkajaisiksi, sillä en ole vielä ehtinyt lukea kirjaa loppuun asti ja kovasti jo ryhmä odottelee keskustelun käynnistämistä.
Kirjan kieli ja nuoren opettajattaren elämänasenne on vain tarttunut minuun jo alkusivuilta niin voimakkaasti, että oma ääneni meinaa vallan kadota. Aina on virkistävää lukea kirjaa eri aikakaudelta kuin missä itse elää. Kieli, sisäinen arvomaailma ja ihmisten väliset suhteet samanaikaisesti huvittavat, mutta myös kiehtovat erilaisuudellaan. Onko jotain, jota tähän aikaan ei millään kaipaisi? Onko jokin teoksen moraalisessa maailmassa jotain niin vanhahtavaa, ettei sitä meinaa siinäkään kontekstissa ymmärtää? Vai onko kaikki nykylukijalle kiinnostavaa ja ymmärrettävää?

Lausuin julki kysymykseni. Romaanissa on varmasti jotain erilaista, koska se on kirjoitettu eri aikana. Onko tämä liian arvottava kysymys, sillä eihän näin automaattisesti tarvitse olla. Ihmettelin vain sanastoa ja siitä näkyvää teoksen henkilöhahmojen arvomaailmaa. Luonnollisesti puhutaan tavoista, joilla ei enää ole merkitystä. Ei tarvitse kääriä viihdekirjoja paperiin, eikä viihdekirjan pitäisi ainakaan enää antaa ympäröivälle seurakunnalle ala-arvoista käsitystä sisäisestä minästä. Vai kuinka?

Teosta pidetään viihdeklassikkona, mikä siinä on erityisen leimallista viihdekirjallisuudelle? Miltä tuntuu teoksen huumori?

Jatkan keskustelua, kunhan saan luettua eteenpäin. Täyteltääkäpä vihkoja nyt ahkerasti.


Rakas varaventtiilini! Omatunto sanoo: "Hyvä Hanna! Hyvä!"

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Elokuussa koulujen taas alkaessa sopii hyvin kuukauden kirjaksi Hilja Valtosen esikoisteos Nuoren opettajattaren varaventtiili. Kirja on ilmestynyt 1926 ja se sai heti valtavan suosion. Monet Valtosen kirjat ovat nousseet viihdekirjallisuden klassikoiksi ja niistä otetaan edelleen uusintapainoksia.

Varaventtiilin päähenkilönä on vastavalmistunut opettajatar Liisa Harju, joka matkustaa ensimmäiseen työpaikkaansa Pohjanmaalle, jossa saa vastaansa aataminaikuisten tapojen ja käsitysten muurin. Tylystä kohtelusta huolimatta Liisa ryhtyy haikailematta työhön eikä lipeä periaatteistaan tuumaakaan. Vähitellen uudet tuulet alkavat puhaltaa opettajainhuoneen mausoleumi-ilmapiirissä. Itsevarmat nuoret miehet tulevat myös huomaamaan että Liisa Harjuun eivät tavanomaiset kirkonkylän hurmurin elkeet tehoa.

Huumoria on taatusti meille lukijoille luvassa! Lukupiirikeskustelu alkaa tuttuun tapaan 10.8.

Lukupiirikeskustelu: Rauha S. Virtanen, Ruusunen

Minä taidan kuulua vähemmistöön: olen suomalainen nainen, joka ei ollut ennen tätä Lukupiirin kuukauden kirjaa koskaan lukenut yhtään Rauha S. Virtasen teosta! Onneksi asia tuli nyt korjattua ja toivottavasti ne kuulut Seljan tytötkin löytävät joskus luokseni.

Koska minulla oli Rauha S. Virtasen kokoinen aukko kirjasivistyksessäni, en oikein tiennyt, mitä odottaa Ruususelta. Tai tiesin, mutta odotin väärin. Oletin saavani käsiini jonkun oikein vanhanaikaisen tyttökirjan, sellaisen hymyn huulille tuovan kesäpäivän romskun.

Enpä saanut. Aluksi en pitänyt Ruususesta ollenkaan ja se tuntui minusta jopa tylsältä. 1960-luku ei tuntunut olevan tarpeeksi kaukana, jotta Ruusunen olisi ollut nostalginen ja tyttökirjamainen, vaan se tuntui vain... no, kömpelöltä ja vanhanaikaiselta. Hymähtelin, kun päähenkilön Niinan pikkusisko totesi, että Kreikan vanha tarusto on aina risonut häntä. Oikeastiko teinit puhuivat noin ja tuollaisista asioista? Entäpä sitten Niinan enemmän tai vähemmän salainen rakkaus naapurissa asuvaan kolmikymppiseen perheenisään, tunnettuun kirjailijaan? Pidin kirjaa aluksi aikansa eläneenä ja epäuskottavana.

Mutta jotain siinä kuitenkin oli, sillä jossain vaiheessa tarina vei mukaansa ja itse asiassa lukukokemus olikin mielenkiintoinen, kirjasta jäi elävä muistikuva. Oli kiinnostavaa lukea, miten Niina koki ihastumisensa vanhempaan, vielä naimisissa olevaan mieheen - jos se ei olisi lukiolaiselle piece of cake vieläkään, niin ei ainakaan ollut vuosikymmeniä sitten. Rauhanen oli kuvannut myös tarkasti sitä, miten asenneilmasto alkoi tuolloin muuttua. Vaikka esimerkiksi Niinan vanhemmat olivat varsin perinteisiä ja pikkukaupungin hienoston miellyttämishalussaan melkoisen kauheita, Niinan rakastetun kirjailijan vaimo oli selvästi modernimpi ja vapaamielisempi.

Ja sitten se kirjailijuus! Oli hauska lukea, miten kirjallisesti lahjakas lukiolaistyttö kirjoitti ensimmäistä romaaniaan ja toisaalta, millaista oli aikuisen, jo julkaisseen kirjailijan työ ja miten yhteisö siihen suhtautui. Minusta Rauha S. Virtanen ei asettunut kirjassa kenenkään puolelle, mutta hän toi loppujen lopuksi esille hyvin monenlaisia teemoja ja asenteita. Kiinnostavaa!

Toivottavasti kaikki lukupiiriläiset eivät ole aivan lomafiiliksissä, vaan löydämme keskustelijoita. Teiltä, joille Rauha S. Virtanen on tutumpi kirjailija, olisi kiva kuulla, millaisia hänen muut kirjansa ovat - joko suhteessa Ruususeen tai ihan itsenäisenä teoksina.  Entä millaisia lukumuistoja teillä on Virtasen kirjoista? Veikkaan, että nostalgisia, sillä monet ovat taitaneet lukea Virtasta lapsena ja nuorena.

Paljon onnea Rauha!

Kuva Lapsen maailma 2006:5 lehdestä, jota käytetty myös lähteenä

Tänään 28.6. tasan 80 vuotta sitten syntyi Rauha Susanna Virtanen. Rauha on kotoisin Kuortaneelta ja kasvoi pohjalaisessa suurperheessä. Jo 14-vuotiaana Rauha päätti, että hänestä tulisi kirjailija. Tarinan kertomisen lahjan hän omasi lapsuudesta alkaen ja hänellä oli valtava tarve kirjoittaa tarinoita. Esikoisteos Seljan tytöt ilmestyi 1955, jolloin Rauha oli 24-vuotias. Tyttöromaanista tuli heti suosittu ja se aloitti rakastetun Selja-sarjan, jota on luettu sukupolvesta toiseen. Viimeisin Selja-kirja Seljan Tuli ja Lumi ilmestyi 2009.

Rauha on kirjoittanut useita nuortenromaaneja ja sen lisäksi näytelmiä, tv-näytelmiä ja kuunnelmia. Romaani Joulukuusivarkaus (1970) on käännetty myös saksaksi ja unkariksi. Nykyään Tampereella asusteleva palkittu kirjailija kirjoittaa edelleen aina kun vaan on aikaa kirjoittamiselle. Rauha viettää paljon aikaa kuuden lapsenlapsensa kanssa ja heidän kauttaan hän on sukeltanut nykynuorten ja -lasten maailmaan. Rauhan harrastuksia ovat mm. elokuvat ja tietenkin lukeminen. Rauhan lempityttökirjoja ovatkin Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjat.

Olen tavannut hurmaavan Rauha S. Virtasen, joka on luonut hienoa suomalaista tyttökirja-genreä ja jonka kirjat puhuttavat meitä kaikkia edelleen. Rauha saa runsaasti fanipostia lukijoiltaan pikkutytöistä isoäiteihin. Omasta tuotannostaan lempikirjanaan hän pitää Lintu pulpetissa (1972). Muusta kirjailijan tuotannosta voitte lukea täältä.

"`Leimahdus´ elämässäni tapahtui vuonna 1945 Alavuden kirkonkylän keskikoulua käydessäni. Kokemus oli voimakas, mutta ei oikeaoppisen montgomerylainen, pikemminkin ns. köyhän miehen tai tässä tapauksessa köyhän tytön leimahdus. Siinä ei nimittäin verho raottanut haltioittavia tuonpuoleisia visioita vaan räväytti auki varman maallisen tulevaisuuden kuvan. Silloinen 14-vuotias kirjoitti päiväkirjaansa: `Minusta tulee kirjailija ja kirjoitan samanlaisia kirjoja kuin L.M. Montgomery´" s.338 Virtanen teoksessa Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt Ahola & Koskimies (toim.)

Heinäkuussa ei nukuta Ruususen unta, vaan..

Heinäkuussa keskustellaan Rauha S.Virtasen nuortenkirjasta Ruusunen. Kirja ilmestyi vuonna 1968.
Ruusunen kuvaa rohkeasti kirjallisesti lahjakkaan koulutytön kapinallista ensirakkautta keski-ikäisen, naimisissa olevaan boheemikirjailijaan. Teoksen on sanottu olevan siirtymävaiheen romaani sekä Virtasen omassa tuotannossa, mutta myös koko suomalaisen nuortenkirjallisuuden kentässä. Lukupiirikeskustelussa voimme virittäytyä miettimään teosta myös tästä kontekstista.

Itselleni Rauha S.Virtanen on tuttu, sillä olen tehnyt hänen Lintu pulpetissa -teoksestaan kandidaatin tutkielman. Sara on tavannut kirjailijan ja tehnyt hänestä jutun omaan blogiinsa.

Kaikki, erityisesti Seljan tyttöjen fanit, tulkaa mukaan keskustelemaan heinäkuussa Ruususesta.

Lukupiirikeskustelu alkaa 10.7

Lukupiirikeskustelu: Agatha Christie, Ikiyö

Jonkun sydän riemuin lyö, jonkun osa ikiyö.

Suljin juuri kuukauden lukupiirikirjan, Agatha Christien Ikiyön, ja oloni on hämmentynyt. Tämä oli ensimmäinen Agathani sitten ala-asteen, ja odotin jotain aivan toisenlaista. Tiesin, etteivät Poirot tai Marple ole mukana tässä kirjassa, mutta silti odotin jotain perinteisempää Christietä: selkeää rikosta, sen tutkintaa, kunnon vanhan ajan salapoliisiromaania, jota lukiessa tulee nostalginen fiilis.

Ikiyötä lukiessa ei tullut. Aluksi pidin kirjasta kovasti, mutta ihmettelin, missä se rikos on. Kirjassa ei tuntunut edes tapahtuvan oikein mitään. Nuori köyhä mies haaveilee unelmiensa talosta ja äkkiä saakin sen, kun rakastuu upporikkaaseen perijättäreen ja nai tämän. Talon sanotaan kyllä olevan mustalaisten kiroama, mutta mitään sen hurjempaa ei aluksi tapahtunut.

Minusta kirjan kaikki tapahtumat olivat sen viimeisessä neljänneksessä - ja se oli inhottava neljännes! En sano jännittävä, koska minusta teos ei ollut niinkään pelottava kuin kammottava. Kuinka pitkälle ihminen voi mennä pahuudessaan? Voiko pahuuden tielle lähtenyt parantua? Mitä kaikkea rahan ja menestymisen himossa voi tehdä? Kirjan loppupuolelta ei puuttunut ruumiita, vaan niitä tuli aivan liikaakin. Onneksi sympatiani eivät olleet heränneet kirjan päähenkilöä kohtaan, koska kävi ilmi, ettei hän olisi niitä ansainnutkaan.

Koska kirja ei ollut ollenkaan dekkarimainen, yritin etsiä siitä taustatietoa. En kuitenkaan saanut selville muuta kuin Wikipedian tiedon: Ikiyö on yksi niistä romaaneista, jossa Agatha Christie kokeili psykologian ja yliluonnollisen  kerronnan mahdollisuuksia.

Mitä mieltä olette, onnistuiko hän tässä psykologisessa kauhukertomuksessa? Jäivätkö kirjan tapahtumat ja päähenkilön pahuus vaivaamaan mieltä? Arvasitteko, miten lopussa käy?

Minä en arvannut, joskaan en yrittänyt arvuutellakaan. En pitänyt kirjasta niin paljon, että olisin eläytynyt sen maailmaan ja pohtinut, mistä mikäkin seikka kirjassa johtuu. Valitettavasti kirjasta ei tullut sellaista oloa, että luenpa heti toisenkin Agathan; puolittain oletin sellaista fiilistä, koska lapsena luin Christietä intohimoisesti.

Mutta jos luen lisää Agatha Christien kirjoja, valitsen seuraavaksi perinteisemmän dekkarin. Ehkä Hercule Poirotia. Entä muut: kumman valitsette, perinteisen salapoliisi-Agathan vai psykologisen kauhu-Agathan?

Agatha Christie

Agatha Christien tuotanto on huikea. Häneltä ilmestyi vähintään kirja vuodessa, työteliäimpinä aikoina parhaimmillaan jo neljä. Kaikenkaikkiaan hän kirjoitti 87 romaania ja novellikokoelmaa, omaelämäkerran, yhden satukirjan, runokirjan sekä salanimellä rakkausromaaneja.

Onkohan lukupiiriläisten joukossa ketään, joka olisi lukenut kaikki hänen teoksensa. Itse olen lukenut enemmän Hercule Poirotin mysteereitä kuin muita Christien luottosalapoliisien kirjoja. Lukupiiri kysyykin, että kuka on suosikkiratkojanne? Hercule Poirot, Neiti Marple vaiko Tommy ja Tuppencen parivaljakko? Vai pidättekö eniten niistä dekkareista, joista nämä suosikkihahmot puuttuvat kokonaan, kuten kuukaudenkirjassamme Ikiyö.


Wikipediasta poimittua:
Samaan vuoteen Roger Ackroydin murhan kanssa osui myös Christien kuuluisa katoamistemppu, joka sai runsaasti huomiota brittilehdistössä. Christie katosi selittämättömästi yhdeksitoista päiväksi, ja hänen autonsa löydettiin hylättynä hiekkakuoppaan. Hänet löydettiin lopulta hotellista Harrogatesta Pohjois-Englannista, ja hän selitti kärsineensä hermoromahduksesta ja muistinmenetyksestä äitinsä sairauden ja aviomiehensä uskottomuuden vuoksi. Koskaan ei selvinnyt, oliko kyseessä oikea muistinmenetys vai mainostemppu. Joka tapauksessa aika oli Christielle raskasta: hänen äitinsä kuoli 1928  keuhkoputkentulehdukseen ja hänen aviomiehensä otti eron samana vuonna rakastuttuaan toiseen naiseen.

Olisipa mielenkiintoista löytää tästä ajasta lehtileikkeitä ja uutisointia..

Oma suosikkini Christien teoksista taitaa olla juuri tämä Roger Ackroydin murha, jota on moitittu lukijan tahallisesta harhaanjohtamisesta. Se on kuitenkin jäänyt hyvin mieleeni. Monien kirjojen tapahtumat sekoittuvat jo mielessäni David Suchetin tähdittämiin tv-sarjoihin tai elokuviin. Mikä on teidän suosikkikirjanne Christien teoksista?

Agatha Christie: Ikiyö

Kesä tekee tuloaan ja mikä parasta silloin on mukavaa lukea dekkareita. Kuukauden kirjana onkin perinteisten salapoliisiromaanien klassisen edustajan Agatha Christien Ikiyö (1967). Tällä kertaa emme kuitenkaan ratkaise mysteereitä Hercule Poirot'n pienten harmaiden aivosolujen avulla tai herttaisen neiti Marplen kanssa.

Mike Rogers on nuori tyhjätaskuinen autonkuljettaja, joka haaveilee suuresta tulevaisuudesta. Ellie on sievä, hyvin yksinäinen ja liikuttavan avuton. Ensi kohtaamisesta lähtien hän merkitsee Mikelle eniten elämässä ja Ellien avulla toteutuvat Miken hurjimmatkin unelmat. Hän huomaa yllättäen kuuluvansa maailman rikkaimpien sukuun, asuvansa unelmatalossa ja elävänsä ylellisistä ylellisintä elämää.

Mutta Agatha Christie leikkii, tekee salakavalan suunnitelman meidän lukijoiden pään menoksi. Pian pisartaa kauhu pintaan. Olemme tekemisissä nerokkaan, häikäilemättömän ja kylmäverisen murhaajan kanssa.

Ikiyötä kuvataan romanttiseksi, vangitsevan intensiiviseksi, karmaisen jännittäväksi ja yhtä yllätykselliseksi kuin Agatha Christien jännitysromaanit yleensä ovat.

Jännittävää kesän alkua! Lukupiirikeskustelu alkaa 10.6.

Lukupiirikeskustelu - Leena Krohn - Mitä puut tekevät elokuussa

Marjatta Hanhijoki: Leena Krohn. Akvarelli. 1998

Poika yritti rauhoittua. Hän tunsi kukkien tuoksuvan. Hän kuuli veden solisevan. Viileä terälehti hipaisi hänen poskeaan. Nyt hän näki vielä paremmin. Jokaisessa kukassa asui pieni jumala, ja jokaisen kukan oikea nimi oli Ääretön elämä. Poika tiesi nyt, että kasvit tiesivät, mutta niiden tietoa ei koskaan voisi kääntää sanoiksi. Niiden viisaus ylitti kaiken inhimillisen taidon, se oli kasvun erehtymättömyyttä. s. 74-76

Kirjan lukijoille varmaan selvisi vastaus siihen, mitä puut tekevät elokuussa. Minä olisin voinut jatkaa tämän kirjan lukemista vaikka kuinka kauan ja olisin halunut lukea lisää tarinoita meille keskenkasvuisille. Pidin Hyvin erikoisia ihmisiä tarinasta ja Hyvin erikoisten ihmisten klubista. Inkalla on taivas rinnassaan ja hän pystyy nousemaan ilmaan. Hanno on aurinkopoika eikä hänellä ole varjoa lainkaan. Anterolla taas ei ole peilikuvaa eikä voi olla varmaa siitä, onko hän edes olemassa. Nämä lapset kasvavat aikuisiksi, jolloin erityiset ominaisuudetkin katoavat. Toinen suosikkitarinani on Vihreiden lasten legenda, joka kertoo hämärän lapsista, jotka ovat kotoisin jostakin tuntemattomasta maasta ja he tulevat maan pinnalle kuullessaan kellojen kutsuvan soiton. Krohnin tarinoissa on mukana jotain surullista, kaipuuta, tavoittamatonta, vaikka ne ovatkin samalla positiivisia huumoriakaan unohtamatta. Karko Utra on ehdottomasti tämän jälkeen suosikkikryptozoologistini ja hänen kiinnostavat tutkimuksensa epävirallisten eläinten parissa.

Mitä te piditte tästä Leena Krohnin kirjasta? Onko teillä joku erityinen oma suosikkitarina? Pidättekö yleensä fantasiakirjallisuudesta, joksi kirjan voisi luokitella? Olen aikaisemmin lukenut Krohnilta Tainaronin ja Daturan tai harha, jonka jokainen näkee. Minä pidän kovasti Krohnin filosofisista teksteistä ja kauniista kielestä, vaikka merkitysten ymmärtäminen välillä vaatii ihmettelyä ja sulattelua, ainakin minulta.

Leena Krohn (s.1947) on palkittu ja maailmallakin tunnettu kirjailija, jolla on laaja tuotanto. Hän on kirjoittanut romaaneja, lastenkirjoja, novelleja sekä esseitä. Kehoitan tutustumaan Leena Krohnin omiin kotisivuihin, josta tuo akvarellikuvakin on. Siellä on lisää myös Leenan ajatuksia ja tekstejä.

Leena Krohn

Muistuttelen, että pian 10.5 lukupiiri-blogissa keskustellaan Leena Krohnin teoksista. Yhteisluettavana on
Mitä puut tekevät elokuussa: Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille, mutta vaikkei tätä kirjaa olisi ehtinyt lukeakaan, niin vapaasti saa tuoda keskusteluun mukaan muita lukuvinkkejä ja lukukokemuksia.

Leena Krohnilla on erittäin laaja tuotanto ja hän on voittanut lukuisia palkintoja, mm. Finlandia-palkinnon vuonna 1992 esseenovellikokoelmallaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Toivottavasti keskusteluun löytäisi mukaan lukijoita, joille on useampi Krohnin teos tuttu, sillä itse olen vielä ihan aloittelija. Ihastelen kuitenkin hänen teostensa nimiä.. Vihreä vallankumous, Älä lue tätä kirjaa, Matemaattisia olioita ja jaettuja unia, Unelmakuolema, Auringon lapsia..

Leena Krohn: Mitä puut tekevät elokuussa

Toukokuun kuukauden kirja on Leena Krohnin vuonna 2000 ilmestynyt Mitä puut tekevät elokuussa. Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille. Kuten kirjan alaotsikko kertookin, niin teos sisältää seitsemän kertomusta ja ne jatkavat kirjailijan filosofisten pienkertomusten sarjaa. Krohnille tuttuun tyyliin luvassa on tarinoita ihmisistä ja eläimistä, jotka ovat hyvin erikoisia. Kirjailija on itse kuvittanut kirjan ja olen kiehtovia kuvia jo ihaillen selaillut.

Krohnin maailmaan voi sukeltaa myös lukemalla hänen muuta tuotantoaan. Lukupiirikeskustelu alkaa 10.5.2011.

Toukokuussa keskustellaan Leena Krohnista

On taas aika paljastaa seuraava lukupiirikirja. Valitsimme Saran ja Hannan kanssa toukokuun kirjaksi Leena Krohnin teoksen Mitä puut tekevät elokuussa. Palaan esittelemään kirjan kuvan ja tarkempien tietojen kanssa viikonlopun aikana; teokseen tutustumisen voi joka tapauksessa aloittaa vaikkapa tästä Helsingin Sanomien artikkelista.

Huom! Päätimme, että toukokuun 10. päivä alkavassa keskustelussa voidaan puhua myös muista Krohnin teoksista kuin juuri tästä kirjasta. Voit siis lukea jotain muutakin Krohnilta tai osallistua keskusteluun, jos olet tutustunut Krohniin jo aiemmin. Minä en ole lukenut vielä Mitä puut tekevät elokuussa -teosta, mutta yleisesti olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea edes kirjan tai parin verran Krohnia, hän on niin omanlaisensa kirjailija.

Lukupiirikeskustelu: Andrus Kivirähk, Riihiukko

On jälleen lukupiirikeskustelun aika. Toivottavasti moni on lukenut Andrus Kivirähkin Riihiukon. Olisi hauska tietää, mitä mieltä olitte kirjasta ja millaisia tulkintoja se herätti! Onko tämä hyvä esimerkki nyky-Viron kirjallisuudesta, osaako kukaan kertoa?

Minun on myönnettävä, etten osaa sanoa Riihiukosta oikein mitään täsmällistä. Myönnän lukeneeni teoksen kovin nopeasti, sillä yllättäen teinkin tämän viikon talvilomallani kaikkea muuta paitsi luin, vaikka toisin olin kuvitellut. Pääasiallinen mielikuvani Riihiukosta on se, että se oli ällistyttävä. Jo heti alussa paljastui, että tämä kirja on satiirinen ja monin tavoin absurdi. Mitään samantyyppistä en muista lukeneeni hetkeen - tai ollenkaan. Heti ei nimittäin tule mieleen kirjaa, jossa syödään saippuaa ja kynttilöitä, isketään ruttoa puukolla sorkkaan tai olisi mitään muutakaan sellaista, mitä tässä kirjassa tapahtui. Riihiukon kylän marraskuu oli melkoisen vauhdikas! Kun kerronta oli selkeää, lukijakin pysi helposti kärryillä tuon marraskuun tapahtumissa. Ainakin sitten, kun oli ymmärtänyt, mikä se kratti oikein on.

Helppolukuisuudesta huolimatta kirjaa oli minusta aika hankala tulkita rivien välistä tai vertauskuvallisesti. Luulen, että Viron historian ja kulttuuriperinteen tunteminen olisi antanut Riihiukosta aivan eri kuvan. Koska itselleni ei nyt muodostunut kovin selkeää tulkintaa ko. kirjasta, katsoin, mitä muut ovat sanoneet.

Helsingin Sanomat varottaa pitämästä Riihiukkoa taloudellisena menestyskertomuksena. Hannu Marttila kirjoittaa:
"Mutta varjelkoon meitä suomalaisia näkemästä kirjan väkeä veljeskansan talousihmeen vertauskuvana." Hän esittää, mielestäni uskottavasti, että kyse on enemmänkin sankaruudesta, ja se taas on Suomessa ja Virossa erilaista: "Suomessa sankaruus on nähty yksinäisenä uhmana ja raivona luonnon ja herrojen taipumattomuutta vastaan. Virossa, jonka historia on ollut monin ajoin paljon rankempi, ovela on voinut selviytyä vain sieppaamalla miehittäjän taskusta leipäpalan. Kansantarinat kertovat kavalista ihmisistä, jotka huijaavat piruakin. Vaikka kertoja voittaa naurajat puolelleen, traaginen asetelma on kaikille liiankin tuttu: vahvempi vie kuitenkin lopuksi kaiken."
 
Riihiukko on ilmeisesti onnistunut huijari- ja selviytymiskuvaus, sillä sekä tämä kirja että muu Kivirähkin tuotanto ovat Virossa suosittuja. Minua ilahdutti kirjassa erityisesti kerronta, joka oli sillä tavalla elävää, että näin tarinat mielessäni. En siis hämmästynyt, kun Google tiesi kertoa, että Riihiukko tunnetaan myös näytelmänä.

Hämmästelin hieman kirjan tekstin tyyliä. Tiedän, että kyse on uudesta kirjasta, vaikkeivat tapahtumat nyky-Viroon sijoittuneetkaan. Mielestäni kuulosti kuitenkin liian uudenaikaiselta ja tarpeettomaltakin, että kirjassa oli Mitä vittua -tyyppisiä repliikkejä. Osa sanonnoista kuulosti myös ihan suomalaisilta, mutta koska en osaa viroa kuin aivan vähän, en voi vertailla, miten asiat olivat alkutekstissä. Häiritsikö ketään muuta paikoin liian nykyaikaiselta ja jotenkin huolimattomalta tuntuva teksti, etenkin dialogi?

No niin, Keskustelu on avattu ja sana on erittäin vapaa - kaikenlaisia Riihiukko-kommentteja otetaan mielellään vastaan! :)
　

Huhtikuussa valloitetaan Viro!

Lukupiiri-blogin gallup siitä, mikä maa seuraavaksi valloitetaan kirjallisesta näkökulmasta, päätyi Viron ja Suomen tasapeliin. Päätimme julistaa näistä voittajaksi Viron. Viron kirjallisuus on ainakin itselleni varsin vierasta, mutta ehkä kaikki muuttuu tänä vuonna: Viro on vuoden 2011 Helsingin kirjamessujen teemamaa. Lukupiiri on siis ajan hermolla. ;)

Nykyvirolaisista teoksista luettavaksi valikoitui Andrus Kivirähkin teos Riihiukko. Vuonna 1970 syntynyt Kivirähk on julkaissut lukuisia teoksia, ja Absurdia-nettisivuilla hänen sanotaan kuuluvan Viron kiehtovimpien nuorten kirjailijoiden joukkoon. Ote sivulta: "Kivirähk on ammatiltaan toimittaja ja tunnettu pääasiassa sanomalehdissä julkaistuista humoristisista ja tabuja rikkovista pakinoistaan. Hän on loistava tarinankertoja, jonka kertomukset huokuvat lämmintä ja herkkää huumoria."

Riihiukko on saanut Viron kirjallisuuden parhaan proosateoksen valtionpalkinnon. Kustantajan mukaan kyseessä on omaperäisen virolaisen kulttuurivaikuttajan humoristinen tarina ihmisten ahneudesta. Kertomus sijoittuu päähenkilön riihiukon kotikylään, eikä kylä kuulosta aivan tavalliselta: "Riihiukon kotikylässä on käynnissä taukoamaton varastaminen ja omaisuuden kokoaminen. Ukolla on tepsivä konsti vaivaan kuin vaivaan, mutta kyläläisten pahimmalle taudille hänkään ei mahda mitään: ahneus on tullut jäädäkseen. Kommelluksia riittää, kun aivan kaikki voudeista karjapiikoihin kähveltävät niin tyhmänylpeältä kartanonväeltä kuin toisiltaankin. Eivätkä ihmiset ole kylän ainoat toimijat. Taidokkaasti kirjailija kuljettaa tarinassaan krattia, ruttoa, horkkaa, ihmissutta ja muita kansantarinoiden hahmoja."

Tarina kuvaa Viron maaorjuuden aikaa, mutta sen voi lukea myös nyky-Viron kuvauksena. Kuulostaa monipuoliselta ja mielenkiintoiselta!

Keskustelu Andrus Kivirähkin Riihiukosta alkaa tuttuun tapaan 10. päivä kuuta. Viro valloitetaan siis 10.4. Tervetuloa mukaan!

Lukupiirikeskustelu - Anna Liisa

Minna Canthin Anna Liisa (1895) kertoo samannimisestä nuoresta tytöstä, joka päätyy surmaamaan aviottomana syntyneen lapsensa, mutta tunnustaa syntinsä ennen kuin astuu liittoon kihlattunsa kanssa ja suoraselkäisesti on valmis suorittamaan rangaistuksensa, yksin. Tällaista omatunnon velvoitusta ja sisäisen totuuden voittoa on kuvattu Canthin tuotannossa Tolstoin vaikutukseksi.

Anna Liisa on menossa naimisiin Johannes Kivimaan kanssa, mutta onnea varjostaa hänen aiempi suhteensa Kortesuon tilan entiseen renkimieheen, Mikkoon.Vastakkain asettuvat todellisuus ristiriitoineen ja ankara talonpoikainen moraali, jossa korostetaan neitseellistä avioliittoa ja siveyttä. Minusta oli ahdistavaa, kuinka paljon Anna Liisa joutui kantamaan sisällään ja millaisen kiristyksen uhriksi hän joutui. Se tunne oli lukiessa niin voimakas, että se ajoi jopa tuon lapsensurmaamisen ohi. En välittänyt niinkään lapsesta, vain Anna Liisasta.

Keräsin tähän vähän näytteitä Canthin kirjeistä, koska niissä näkyy Anna Liisan luontiprosessia. Jatkan kirjeiden parissa, mikäli haluatte lisää näytteitä.

Minna Canth kirjoittaa Anna Liisasta ystävälleen Emilia Bergbomille 22.2.1895:
"Vielä minulla on semmoinen tuuma, että tämän näytelmän lopetettua, tarttuisin heti käsiksi uuteen. Enkä antaisi sen ennakkoluulon tulla esteeksi, etten muka nyt kykenisi, koska juuri olen yhden kirjoittanut. Otan sen toisen sitten porvariselämästä, kun tämä on kansan elämästä. Muuten olen tätä kirjoittaessani tullut uudelleenkin siihen päätökseen, että kansan ihmiset ovat paljon draamallisempia kuin nykyaikaiset kulttuuri ihmiset. Luonteet ovat yksinkertaisemmat ja kokonaisemmat, tunteet eheämmät ja valtavammat. Eikä niitä ehkäise mitkään reflektioonit."

29.3.1985
"Minä tässä juuri kirjoittelen näytelmääni. Arpajaishommat veivät aikaa, mutta loppupuolella kolmas näytös jo on. Se loppu "klämmi" pitäisi saada hyväksi. En tiedä, tuleeko tämä yleisöä miellyttämään, sillä se on raskaanlainen ja jotenkin synkkä. Riippuu paljon siitä, miten pääosa Anna Liisa, esitetään. [J.H] Erkon Kullervo kuuluu myöskin valmistuvan ensi vuodeksi. Kyllä kait tämä Anna Liisa pitäisi siinä tapauksessa mennä aikaisemmin, sillä Kullervon jälkeen se ei enää maistuisi miltään.  Täälläkin näkee, että yleisön maku on järkiään muuttunut. Ei se enää rakasta realismia, kuta satumaisempaa ja kevyempää, sitä parempi."

10.6.1985
"Niin, kuinkako on minun näytelmäni laita? Se kävi niin, että kuin luulin sen valmiiksi ja luin ääneen muutamille ystäville, - joista [K.E.] Frisk ainoa arvostelijaksi kykenevä -huomasin, että viimeinen eli kolmas näytös oli kokonaan kelvoton. Sitä vastoin ensimmäinen ja toinen näytös tuntuivat aivan valmiilta, jonka tähden jätin ne semmoisiksi kuin olivat ja ryhdyin kolmanteen näytökseen uudelleen käsiksi. -- Tällä viikolla sen nyt yhtä kaikki lopetan. Pahempi vaan, etten tiedä, onko se nytkään onnistunut. Semmoisenaan saanee nyt kumminkin käydä, sillä en minä sitä paremmaksi saa."

Kirjevalintani ovat siinä mielessä huonoja, että nämä ovat alunperin kirjoitettu ruotsiksi ja sitten myöhemmin suomennettu. Etsin myöhemmin lisää kirjenäytteitä Anna Liisasta, jos löytäisin alunperin suomenkielisen kirjeen, niin voisimme verrata Canthin kieltä näytelmän kieleen.

Alustavia kysymyksiä keskustelua herättelemään:
Mitä mieltä olitte näytelmän tarinasta? Oliko se teistä uskottava? Millainen hahmo Anna Liisa oli? Pystyikö häneen samaistumaan? Toimiko näytelmän dramaattinen jännite ja henkilöhahmojen vastakkainasettelu vielä 2010-luvulla luettaessa? 

Minna Canth oli oppinut puhutun suomen lapsena, kirjoittamaan hän oppi ensin ruotsiksi ja myöhemmin aikuisena hän opetteli myös standardi-suomen normeja. Hänellä ei ollut mitään kotimurretta tai paikallisidentiteettiä suomeksi. Dialogejaan hän luetutti mm. palvelijoillaan saadakseen niihin autenttisuuden tuntua.
Millaiselta Canthin kieli tuntui?

Potkaisen nyt keskustelun käyntiin ja teen myöhemmin lisäkysymyksiä, mikäli on tarvetta.

Lukupiirikeskustelua odotellessa: kokemuksia ja vaikutelmia Canthista?

Joko moni on aloittanut Anna Liisan? Miten sujuu? Entä mitä muita kirjoja olette lukeneet Minna Canthilta ja millaisia ne ovat olleet?

Minna Canthin henkilöhistoria on varmaan monille niin tuttu, etten sitä lähde tähän referoimaan. Wikipediasta voi vilkaista kuitenkin muistinvirkistykseksi kirjailijattaren elämästä ja tuotannosta. Minua kiinnostaa nyt ennen varsinaista lukupiirikeskustelun virittämistä kuulla kokemuksia Canthin muistakin teoksista ja onko teille ollut helppo tehtävä tarttua Anna Liisaan.

Mie olen lukenut melko paljon Canthia, sillä pidän valtavasti hänen realistisista ja naturalistisista kuvauksistaan. Erityisen kiinnostava on nykylukijana keskittyä naisten lopullisiin kohtaloihin Canthin teoksissa, sillä monet heijastelevat silloin yleistä mielipidettä naisen hysteriasta. Naiset saattoivat menettää järkensä tai henkensä Canthin maailmassa nykylukijasta melko helpon tuntuisesti, mutta koska naisten uskottiin olevan hysteriaan helposti taipuvaisia, ymmärtää näitä loppuratkaisuja paremmin. 

Aikalaiskritiikeissä on silti usein nostettu esiin, sitä että voiko Canthin kuvaama suomalainen nainen todella tehdä niitä ratkaisuja, mitä kirjailija teoksissa kuvaa. Voiko todellisuudessa suomalainen työläisnainen tulla köyhyydestä mielenvikaiseksi? Onko kuvaus neljän lapsen äidistä pettämässä aviopuolisoon todenmukainen? Esimerkiksi Salakarin arvostelija Agathon Meurman esitti, että ajatus aviorikoksen tekevästä neljän lapsen äidistä on mahdoton. Meurman vetosi ”lasten jalostuttavaan vaikutukseen” naisen luonteessa ja huomautti, että ”avioliittoja rikkovia vaimoja” kuvaavat ranskalaiset kirjailijat sentään ymmärtävät, että aviorikoksen tekevä vaimo tavallisesti on lapseton, tai että hänellä on vain yksi lapsi. Canthin naiset eivät siis aina toteuttaneet kansallisaatteen mukaista suomalaisen naisen ideaa

Olen lukenut teokset: Köyhää kansaa, Anna Liisa, Hanna, Kauppa-Lopo, Salakari, Kovan onnen lapsia ja Työmiehen vaimo. Kaikki nämä ennen oman henkilökohtaisen blogini perustamista, joten en ole harmikseni päässyt koskaan keskustelemaan Canthista, siksi odotan tämän kertaista lukupiiriä erityisen paljon. Omistan myös Minna Canthin kirjeet -kokoelman, joten voin yrittää myöhemmin sen kautta valottaa kirjailijan omia mietteitä Anna Liisasta.

Kommentoikaa ajatuksia Canthista ja hänen tuotannostaan. 

Minna Canth: Anna Liisa

Minna Canthin päivä eli tasa-arvon päivä on yleinen liputuspäivä Suomessa joka vuosi 19.maaliskuuta. Kirjailija Minna Canth syntyi samana päivänä vuonna 1844.

Lukupiiri haluaa kunnioittaa tätä päivää aloittamalla 10.3 keskustelun Minna Canthin teoksesta Anna Liisa.



Seuraavan tekstipätkän kirjan esittelystä lainasin Elävän arkiston sivuilta. Sieltä voi myös käydä vilkaisemassa pätkiä kirjan filmatisoinnista, jossa Anna Liisaa esittää Anna-Leena Härkönen.

Minna Canthin (1844-1897) tiedetään kypsytelleen tarinaa sisäisesti kuohuvan mutta ulkoisesti tyynen nuoren tytön kohtalosta pitkään. Vuonna 1895 julkaistu Anna Liisa oli Canthin viimeinen näytelmä.

Canthin piirtämää henkilöhahmoa on kiitetty yhdeksi näytelmäkirjallisuutemme syvimmäksi luonnekuvaksi. Anna Liisan omaan sisäiseen kamppailuun keskittynyt draama heijastaa ankaraa puritaanista elämänotetta, joka on täynnä salattua ahdistusta.

Canthin teoksessa on nähty mm. dostojevskiläistä sovitustematiikkaa. Kun Anna Liisa tunnustaa rikoksensa ja haluaa sovittaa sen mieluummin vankeudella kuin menemällä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta, saarnaa pappi hänelle anteeksiantoa. Syyllisyys itse teosta jää kuitenkin yksin hänen kannettavakseen, lapsen isä pääsee tilanteesta kuin koira veräjästä.

Lapsenmurhasta sai Suomessa kuolemantuomion aina vuoteen 1826 asti, jolloin uusiksi sovituskeinoiksi tulivat pakkotyö, vankeus tai Siperiaan karkoittaminen. Vuosisadan loppuun mennessä lapsenmurha oli kuritushuonerangaistuksen syynä lähes joka toisella naisvangilla. Teksti: Petra Himberg

Keskustelu Minna Canthin Anna Liisasta alkaa 10.3.2011

Lukupiirikeskustelu - Narkissos ja Kultasuu

Hermann Hesse (1877-1962), kuva Wikipediasta

Herman Hessen kirjat ovat olleet mielessäni siitä saakka, kun yksi lapsuuteni idoleista kehui Lasihelmipeliä parhaimmaksi kirjaksi ikinä. Minä menin kirjastoon aikomuksena lukea tuo teos, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Hesse jäi kaivelemaan kuitenkin mieltäni ja nyt olen vihdoinkin tutustunut hänen tekstiinsä Narkissoksen ja Kultasuun kautta. Minun täytyy heti alkuun kuitenkin tunnustaa, että kirja on minulla vielä kesken. Aloitin lukemisen mielestäni ajoissa, mutta en ole pitänyt mitään kiirettä, tuntuu ettei ajalla ole merkitystä, kun luen tekstiä. Hessen kieli on mielestäni hyvin runollista ja lumoavaa. Hessen omista traagisistakin elämänvaiheista luin täältä. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1946.

Olen lukenut noin pari sataa sivua ja Kultasuu on saanut juuri veistoksensa Narkissoksesta valmiiksi. Hän ei ole enää poikamainen nuorukainen vaan hänestä on tullut kaunis ja voimakas mies. Kultasuu sanoo taiteen orjuuttavan eikä hän tunne itseään enää vapaaksi. Olen toisaalta ihaillut Kultasuun melkein täydellistä riippumattomuutta ja vapautta hänen lähdettyään vaeltamaan luostarista, mutta toisaalta onko se täydellistä vapautta? Hänellä ei ole mitään kiinnekohtaa elämässään, hän on aina yksin. Vain naiset voivat hetkeksi täyttää hänet rakkaudella, mutta vain hetkeksi.

"...jokainen nainen on kaunis ja kykeni tuottamaan onnea, että vähäpätöinenkin ja miesten halveksima olento pystyi tavattomaan hehkuun ja antaumukseen, kukintonsa ohittanut äidillistä suureempaan, vienon viehättävään hellyyteen, että jokaisella naisella oli salaisuutensa ja lumonsa, joiden keksiminen teki miehen onnelliseksi." (s.187)

Hessen teksti on mielestäni kaunista, naista ylistävää. Kirjassa kuvataan myös ikuista kaksijakoa tieteen ja taiteen, tunteen ja järjen, aineen ja hengen välillä; henkeä ja verta, ruumis ja sielu, vaistonomaisuus ja puhdas henkisyys, puhdas ideoiden maailma ja verinen lihallisuus. Kultasuu jatkaa levotonta etsimistään kuvien kuvaa, puuttuvaa äitihahmoaan. Jatkan itse matkaani kirjan parissa etsien kokonaiskuvaa, lopputulemaa? En ole kurkkinut kirjan loppua, mutta mietin kohtaavatko Kultasuu ja Narkissos vielä? Palaan tänne myöhemmin kommentoimaan lisää.  

Kertokaa, mitä ajatuksia ja vaikutelmia kirja on teissä herättänyt? Oletteko lukeneet Hessen muita teoksia?

Lukuvinkki saksalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille

Lukupiirissä vietetään nyt siis saksalaisen kirjallisuuden teemakuukautta. Mikäli aihe kiinnostaa kuukauden kirjaa enemmänkin, suosittelen lukemiseksi Avaimen Café Voltaire -sarjan kirjaa Muistijälkiä - Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta.

Muuten monipuolisessa kirjassa ei valitettavasti kerrota kuin maininnan verran kuukauden kirjailijasta Herman Hessestä, mutta muista vaihtoehtoina olleista kirjailijoista, Günter Grassista ja Heinrich Böllistä, löytyy hyvin tietoa. Böll ei ole minulle ennestään oikeastaan ollenkaan tuttu kirjailija, mutta opin juuri, että häntä ja Grassia pidetään suurimpina saksalaisina moderneina (mies)kirjailijoina; myöhemmin heidän rinnalleen on nostettu Siegfried Lenzin nimi. Nämä kaikki kolme kirjailijaa käsittelevät teoksissaan Saksan vaikeaa lähihistoriaa niin rakenteellisella kuin symbolitasolla. Saksan lähihistoria tuntuu toki olevan lähes kaikkien saksalaisten nykykirjailijoiden teema tavalla tai toisella.

Minusta, ja mutu-tuntumani mukaan monista muistakin, saksalainen kirjallisuus on tuntunut hieman vaikealta ja toisteiselta juuri tuon lähihistorian painolastin takia. Sen takia onkin hyvä, että aiheesta on koottu tällainen yleisteos: selkeäkielinen ja kiinnostava kirja antaa hyvän yleiskuvan Saksan ja saksankielisten maiden kirjallisuudesta ilman että pitäisi lukea kaikki siinä mainitut romaanit. Kokemuksesta - olen lukenut Café Voltairen kaksi aiempaakin osaa - kyllä tiedän, että kirjan luettuaan haluaa tutustua kaikkiin siinä mainittuihin kirjailijoihin.

Café Voltaire ei nimittäin ole vaikean akateeminen vaan romaanimaisen helposti lähestyttävä kirjasarja. Alkupuheen mukaan "sitä voi lukea kahviloissa ja viinituvissa, kirjastoissa ja lukupiireissä, yksin ja yhdessä, selaillen ja pohdiskellen". Minusta kirjasarjan idea on erinomainen! Iloitsen sarjan kirjoja lukiessani aina siitä, että joku on tiivistänyt paljon hyvää tietoa yksien kansien väliin - ja kuvittelen, kuinka antoisaa tällaisen kirjasarjan tekeminen on.

Millaisia mielikuvia ajatus saksalaisesta nykykirjallisuudesta muissa herättää? Entä tiedättekö muita hyviä kirjallisuusoppaita?

 Lotta Kähkönen & Hanna Meretoja (toim.): Muistijälkiä. Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta. Avain, 2010

Hermann Hesse: Narkissos ja kultasuu

Todella tiukan äänestyskisan jälkeen eniten ääniä sai Hermann Hessen Narkissos ja kultasuu, joka on helmikuun kuukauden kirja. Hesse sai äänistä 36%, Böll 34% ja Grass 28%. Hessen kirjan saa vaivattomimmin kirjastosta ja kirjakaupoissakin sitä on saatavilla. Narkissos ja kultasuusta on otettu uusintapainos 2009, joka sisältää samalla kaksi muuta Hessen teosta.

Kuukauden kirjasta alamme keskustelun 10.2. Kiitos kaikille äänestykseen osallistuneille!

Äänestys kuukauden kirjasta

Nuori lukupiirimme on lähtenyt hienosti käyntiin ja kuukauden kirjat ovat herättäneet runsasta ajatuksen vaihtoa ja tasavertaista keskustelua. Toivotamme kaikille lukupiiriläisille hyvää alkanutta uutta vuotta ja tervetuloa myös uusia lukijoita mukaan! Lukupiiri-blogi on avoin kaikille eikä siihen tarvitse ilmoittautua mitenkään erikseen.

Japanilaisesta kirjallisuudesta siirrymme saksalaisen kirjallisuuden pariin ja nyt teillä on mahdollisuus vaikuttaa kuukauden kirjan valintaan äänestämällä kolmesta kirjasta oma suosikkinne. Eniten ääniä saanut kirja valitaan kuukauden kirjaksi. Äänestys alkaa tänään ja päättyy 15.1. klo 24. Ilmoita kommenttikentässä, mikä kolmesta teoksesta on suosikkisi helmikuun kirjaksi.

Ensimmäinen ehdotus kuukauden kirjaksi on Herman Hessen Narkissos ja Kultasuu (alkuteos ilmestynyt 1930). Kirjan takakannesta poimittua: Romaani kahden täysin erilaisen miehen ystävyydestä keskiajalla. Narkissos on luostarikoulun opettaja, munkki ja apotti. Tämä vakava, askeettinen mies on omistanut hengellisen elämän palvelukseen ja viettää päivänsä luostarin hiljaisuudessa. Kultasuu on Narkissoksen oppilas ja ystävä. Hän on uneksija, runoilija ja rakastaja. Opettajansa kannustuksesta Kultasuu lähtee luostarista. Hän vaeltaa aisti-ilon ja kuoleman maailmassa, naisten himoitsemana ja naisia rakastavana, kokee kodittoman ilot ja surut, tappaa ja varastaa, ajaa takaa pakenevaa täydellisyyden kuvaa, kaiken käsittävää äitihahmoa. Henki ja aine, ajattelija ja taiteilija, järki ja tunne toimivat vastavoimina tässä kirjassa.

Toisena ehdotuksena on Günter Grassin omaelämäkerrallinen teos Sipulia kuoriessa (vuodelta 2007). Nobelistin muistelmateos aiheutti ilmestyessään suuren kohun Grassin kerrottua suorin sanoin suhteestaan politiikkaan ja lyhyestä osallistumisestaan Waffen-SS-joukkojen toimintaan. Teos ei ole kuitenkaan sotakirja, vaan  tarina siitä, miten muisti toimii. Mitä muistamme, mitä emme, ja miksi? Kustantamon, Tammen, nettisivuilta lainattua: Grassmaiseen tyyliinsä hän hyppää sujuvasti vuosikymmenestä toiseen, kertoo kaskuja, kirjoittaa muistosanoja ystävilleen, kertoo ensirakkaudestaan koskettavasti ja kertaa taiteilijanuransa alkuvaiheita. Teemana ovat tietysti myös naiset – erityisen kauniin kuvan Grass piirtää ensimmäisestä vaimostaan Annasta. – – Grass seuraa huvittuneena omia jälkiään. Hän myös huijaa lukijaa – omaelämäkerta ei ole totuus – ja myöntää sen auliisti. Tarina on uskomaton ja surullinenkin. Minäkö se olen?

Kolmas ehdokas on lööppihakuista keltaista lehdistöä kritisoiva Heinrich Böllin Katharina Blumin menetetty maine vuodelta 1974 (ensimmäinen suomennos vuonna 1975). Blumin elämä muuttuu hänen vietettyään yön uuden miestuttavansa luona, joka myöhemmin paljastuu terroristiksi. Nuori nainen joutuu poliisin nöyryyttämäksi ja roskalehtien riepottelemaksi. Voiko keltaista lehdistöä paeta sen ollessa ahnaimmillaan?
"1970-luvun puolivälissä kirjana ja elokuvana oikeamielisiä mieliä kuohuttanut Katharina Blumin menetetty maine toimii vieläkin ihmistä nöyryyttävän ja häpäisevän media- ja viihdekulttuurin karmeana kuvauksena (kohteena on Springerin sensaatiolehti Bild-Zeitung)." (Hannu Marttila, Hs)
"Heinrich Böll kertoo Katharina Blumin tarinan näennäisesti kuivalla raporttiäänellä mutta takaa avautuu huikea satiiri tämän ajan asenteista ja arvoista. Hän käyttää hänelle Nobel-palkinnon tuoneesta romaanistaan Nainen ryhmäkuvassa tuttua tekniikkaa jälleen menestyksellä. Hän hahmottaa henkilönsä persoonan samoin kuin hänen elämänsäkin lähiympäristöstä saatavien aineksien pohjalta. Haastattelujen avulla on sitten hiottavissa esiin totuus" (Leo Ståhlhammar, Suomenmaa)

Nyt äänestämään! Kirjoja voi kommentoida ja ääntään perustella kommenttiosioon ja äänestää ehdokastaan sivupalkissa (oikealla) olevassa kyselyssä.

Mikäli äänet menevät tasan, arvomme voittajakirjan. Helmikuun lukupiirikirjasta ilmoitetaan erillisellä blogipostauksella 16.1.


Lukupiiriterveisin
Sara, Hanna/Tomomi ja Jenni

Lukupiirikeskustelu - Avain

Ehdottaessani Avainta tammikuun lukupiirikirjaksi, tiesin siitä etukäteen melko vähän. Halusin kuitenkin, että voisimme keskustella jostain japanilaisesta kirjasta ja aihepiiriltään tämä tuntui etukäteen uskaliaalta ja mielenkiintoiselta teokselta. Ei se ehkä nykylukijasta ole niin rohkea aihepiiriltään kuin ilmestyessään, mutta sopivasti sitä lukiessa sai tirkistellä avaimen reiästä.

Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Päähenkilöt, aviopari Jago ja Ikuko pitävät tahoillaan päiväkirjoja omasta elämästään ja suhteesta toisiinsa. He yrittävät kommunikoida toistensa kanssa päiväkirjojen kautta, osaamatta puhua asioista kasvokkain. He analysoivat toistensa vikoja ja luonteenpiirteitä tarkkaavaisesti, näkemättä silti omassa käytöksessään moitteita. Oman osansa analysoinnista saavat myös heidän tyttärensä Toshiko ja perheystävä Kimura.

Millaisina teille näyttäytyivät kirjan hahmot? Olivatko he todentuntuisia? Entä toimiko kirjaan valittu kerrontatyyli? Minua kiehtoi lukea avioparin ajatuksia toisistaan, mutta kummastakaan en saanut mitenkään mairittelevaa kuvaa. Tuntui älyttömälle, että he eivät osanneet kunnolla keskustella keskenään ja olisin kaivannut heidän suhteelleen jotain taustoitusta. Pidin kuitenkin siitä, että kirja oli päiväkirjamuotoinen ja päähenkilöiden mielessä olivat ajankohtaiset asiat.

Kirja aiheutti aikanaan kovaa keskustelua Japanin parlamentissa ja toisaalta tämä ei ihmetytä minua. En tiedä tarkkaan, että mitkä asiat silloin keskustelua kuljettivat ja mitkä olivat näitä kohahduttavia asioita, mutta itseäni eniten kohahdutti yksityisyyden rajoilla liikkuminen. Luetaan toisten päiväkirjoja, kuvataan salaa vartaloa, juotetaan ja juovutaan tahallaan, koska muuten ei osata olla toista ihmistä "lähellä". Ikuko oli myös niin kaukana omasta itsestään ja ruumiillisuudestaan, vaikka hän janosi enemmän kokemuksia ja kosketusta, sillä hän ei meinannut edes aluksi tunnistaa itsestään otettuja alastonkuvia. Hän itsekin toteaa olevansa ihminen "jonka sydämessä himokkuus ja ujous ovat rinta rinnan."

Entä muut – mitä jäi mieleen kirjasta, millainen vaikutelma tuli kirjailijasta? Aloitan keskustelun tällaisilla yleisillä vaikutelmillani, katsotaan, miten yksityiskohtaisesti pääsemme kirjaa ruotimaan.

Jun'ichirô Tanizaki

Kuva Wikipediasta

Jun'ichirō Tanizaki (1886-1965) oli japanilainen nykykirjailija, esseisti ja runoilija. Hänen teoksiaan on luettu ympäri maailman ja hän on edelleen yksi maan kuuluisimmista kirjailijoista. Hänen teoksensa käsittelevät usein eroottisia pakkomielteitä ja naisten järkyttävää maailmaa. Henkilöhahmot kamppailevat usein länsimaalaisen kulttuurin ja perinteisten japanilaisten arvojen ristitulessa. Tanizaki oli myös yksi Japanin ensimmäisistä rikoskirjalijoista. Monista hänen teoksistaa on tehty filmatisointeja, mm. juuri lukupiirimme luettava Kagi, Avain.

Tanizaki syntyi rikkaaseen, tokiolaiseen kauppiasperheeseen ja kiinnostui hyvin varhaisessa vaiheessa länsimaalaisesta kulttuurista ja modernisaatiosta ja hän asui myöhemmin vaimonsa ja lapsensa kanssa länsimaalaisessa talossa Yokohamassa. Maanjäristyksen aikana talo kuitenkin sortui ja Tanizaki muutti yksin Kiotoon, jättäen perheensä. Vanhojen rakennusten tuhoutuminen herätti Tanizakissa kansallisromanttisia tunteita ja hän alkoi kiinnostumaan enemmän perinteisestä japanilaisesta kulttuurista. Hän käänsi mm. otteita Genjin tarinoista nykykielelle.

Hän yhdisti vanhoja klassikoita modernistisiin tyyliin, länsimaalaista kulttuuria vanhaan japanilaiseen perinteeseen ja hänen ensimmäinen todelliseen suosioon noussut teoksensa Naomi otti vaikutteita mm. Nabokovin Lolitasta. Teoksessa perinteisen kasvatuksen saanut 28v. insinööri rakastuu nuoreen japanilaisen tyttöön, joka ihailee länsimaalaisuutta. Ennen toista maailmansotaa Tanizaki kääntyi poispäin modernismista ja katseli aiempia ajanjaksoja ihaillen. Tuolloin hän kirjoitti yhden kuuluisimmista teoksistaan Makiokan sisarukset, joka kertoo neljästä yläluokkalaisesta sisaruksesta toisen maailmansodan lähestysessä.
Sodan jälkeen Tanizakin teoksissa pallotellaan valheiden, myyttien ja sepitteiden tematiikan ympärillä ja hän väitti että japanilainen modernistinen kulttuuri on rakennettu enemmän fiktion kuin todellisten tapahtumien varaan.

Tanizakin teoksia on pidetty vangitsevina ja taitavasti kirjoitettuina. Hänen taitonsa tarinankertojana ovat tehneet hänestä monien rakastaman kirjailijan, vaikka hän kirjoittaa vaikeista aiheista, mistä ihmiset eivät yleensä halua kuulla puhuttavan ja kritisoi kirjoitusajankohdan kulttuuri-ilmapiiriä ja yhteiskunnallisia oloja.



Suomennettuja teoksia:

• Unien silta (Keltainen kirjasto 1966)
• Kukin makunsa mukaan (1959)
• Avain (1961)
• Naomi
• Varjojen ylistys
• Makiokan sisarukset (1991)