Jonkun sydän riemuin lyö, jonkun osa ikiyö.
Suljin juuri kuukauden lukupiirikirjan, Agatha Christien Ikiyön, ja oloni on hämmentynyt. Tämä oli ensimmäinen Agathani sitten ala-asteen, ja odotin jotain aivan toisenlaista. Tiesin, etteivät Poirot tai Marple ole mukana tässä kirjassa, mutta silti odotin jotain perinteisempää Christietä: selkeää rikosta, sen tutkintaa, kunnon vanhan ajan salapoliisiromaania, jota lukiessa tulee nostalginen fiilis.
Ikiyötä lukiessa ei tullut. Aluksi pidin kirjasta kovasti, mutta ihmettelin, missä se rikos on. Kirjassa ei tuntunut edes tapahtuvan oikein mitään. Nuori köyhä mies haaveilee unelmiensa talosta ja äkkiä saakin sen, kun rakastuu upporikkaaseen perijättäreen ja nai tämän. Talon sanotaan kyllä olevan mustalaisten kiroama, mutta mitään sen hurjempaa ei aluksi tapahtunut.
Minusta kirjan kaikki tapahtumat olivat sen viimeisessä neljänneksessä - ja se oli inhottava neljännes! En sano jännittävä, koska minusta teos ei ollut niinkään pelottava kuin kammottava. Kuinka pitkälle ihminen voi mennä pahuudessaan? Voiko pahuuden tielle lähtenyt parantua? Mitä kaikkea rahan ja menestymisen himossa voi tehdä? Kirjan loppupuolelta ei puuttunut ruumiita, vaan niitä tuli aivan liikaakin. Onneksi sympatiani eivät olleet heränneet kirjan päähenkilöä kohtaan, koska kävi ilmi, ettei hän olisi niitä ansainnutkaan.
Koska kirja ei ollut ollenkaan dekkarimainen, yritin etsiä siitä taustatietoa. En kuitenkaan saanut selville muuta kuin Wikipedian tiedon: Ikiyö on yksi niistä romaaneista, jossa Agatha Christie kokeili psykologian ja yliluonnollisen kerronnan mahdollisuuksia.
Mitä mieltä olette, onnistuiko hän tässä psykologisessa kauhukertomuksessa? Jäivätkö kirjan tapahtumat ja päähenkilön pahuus vaivaamaan mieltä? Arvasitteko, miten lopussa käy?
Minä en arvannut, joskaan en yrittänyt arvuutellakaan. En pitänyt kirjasta niin paljon, että olisin eläytynyt sen maailmaan ja pohtinut, mistä mikäkin seikka kirjassa johtuu. Valitettavasti kirjasta ei tullut sellaista oloa, että luenpa heti toisenkin Agathan; puolittain oletin sellaista fiilistä, koska lapsena luin Christietä intohimoisesti.
Mutta jos luen lisää Agatha Christien kirjoja, valitsen seuraavaksi perinteisemmän dekkarin. Ehkä Hercule Poirotia. Entä muut: kumman valitsette, perinteisen salapoliisi-Agathan vai psykologisen kauhu-Agathan?
Moi,
VastaaPoistaLiitynpä minäkin keskusteluun. Olin yläaste/lukioikäisenä todella innostunut Christien kirjoista ja luin niistä silloin lähes kaikki. Sen jälkeen ne ole Christietä lukenut, mutta nyt innostuin lukemaan Ikiyön uudelleen. Kirja on sellainen, että se tietenkin kärsii siitä, että etukäteen muistaa hämärästi juonen. Tämän ehdoton ideahan on se, että loppu on niin yllättävä. Toisaalta kun tiesi ratkaisun, niin pystyi paremmin keskittymään kaikkeen muuhun. Loppuhan on kyllä todella kiero, siihen ei matkan varrella millään lailla viitata. Loppu toisaalta on mielestäni jopa yliampuva: päähenkilön pahuutta korostetaan aika paljon, varsinkin jos ottaa huomioon miten vähän kirjan alkuosassa tapahtuu. Kaiken kaikkiaan tämä oli jonkinlainen pettymys: kun luin kirjan ekan kerran se oli mielestäni ihan mielettömän hyvä mutta ei enää. Toisaalta se varmastikin johtui siitä, että tiesin loppuratkaisun. Kaiken kaikkiaan Agatha on kuitenkin mielestäni parhaimmillaan perinteisissä dekkareissa, hänen salapoliisinsa ovat niin ainutlaatuisia, varsinkin Poirot.
Tässä keskustelussa saa kai "spoilata", kun tämä on nimenomaan tarkoitettu kirjan lukeneille? Luin Ikiyön varmaan yli kymmenen vuotta sitten, teini-iässä. En siis muista kirjasta muuta kuin tunnelman ja sen, että murhaaja taisi olla aviomies? Muistanko oikein?
VastaaPoistaKirja teki ainakin silloin aikoinaan vaikutuksen, mutta nykyään olen herkempi ja luen mieluummin "kodikkaita mysteerejä", juurikin noita Christien neiti Marpleja esimerkiksi. Yksi Christie, jota en halua lukea uudelleen on Vääräb vänkyrä talo, ihan puistattaa!
Väärän vänkyrä talo on kyllä minunkin mielestä ehdottomasti kieroutunein Christien kirja! Huh!
PoistaIkiyö ei kyllä ole Agatha-lemppareitani. Silloin kun ensimmäisen kerran luin tämän, loppuratkaisu taisi olla ylläri, mutta nyt se muistui mieleen aika pian aloitettuani. Kovin paljon muuta kiinnostavaa tässä ei minusta ole...
VastaaPoista(Jossain muussakin kirjailijan kirjassa taidetaan hyödyntää tuota ajatusta, että salarakkaat ihmiset teeskentelevät inhoavansa toisiaan. Idea oli että vihaa ja inhoa voi teeskennellä, mutta rakkautta ei.)
Kaikkiaan Christien psykologinen jännitys ei ole minusta kovin ihmeellistä; jotenkin se vaatisi taidokkaampaa tunnelman luomista kuin mitä Christieltä yleensä löytyy. Tai ehkä vika on käännöksissä...
Lukiessani Ikiyötä nyt uudestaan oikein ärsyynnyin yleisestä tönkköydestä. "Tämä tapahtuma sattui muistaakseni seuraavana päivänä" eikä "Tämä tapahtui muistaakseni seuraavana päivänä" ja niin edelleen. Varmaan kielen huomaa paremmin kun juoni ei enää jänskätä.
Mutta yksi erityisen nokkela juttu kirjassa minusta on: se miten Mike kuvailee alussa rakkauden muuttaneen hänen elämänsä kulun. Christie on kirjoittanut kaiken niin, että se sopii hienosti loppuratkaisuun... mutta ensimmäistä kertaa kirjan lukiessaan sitä 'oikeaa' tulkintaa ei osaisi epäillä.
Muistelin aikanani lukeneeni tämän, enkä erityisesti pitäneeni. Se oli kirjastossa, joten alkusivut Mustalaismäestä ja sen legendasta palauttivat jutun sillä kertaa mieleeni, joten jätin kirjan väliin.
VastaaPoistaSen sijana lainasin Christien "Salaiset muistikirjat". Niistä - jotka kirjana ovat hieman liikaa editoidut ja liian täynnä laatijaansa, John Currania - käy ilmi, että Agatha oli jo 75-vuotias tätä kirjoittaessaan. Ja tietysti myös tuo perin tuttu rakenneyhteys Roger Acroydin murhaan. Olen omasta puolestani aina ihmetellyt miksi juuri näitä R.A:ta ja Ikiyötä arvostetaan niin kovasti, vaikka nykylukijan - dekkareihin tottuneen - ei ole kovin vaikea arvata, että kertoja on tarinan konna, ja jos lukee nämä siinä järjestyksessä että Acroyd tulee ensin, on idea tuttu myös myöhempiä varten, eikä Ikiyökään yllätä muutoin kuin olemalla tavallista epämiellyttävämpi Christie.
Mutta näissä arvostuksissa piilee ehkä tuo "epäluotettavan kertojan" ratkaisu, mille annetaan liikaa painoa.
Muistikirjat viittavat myös siihen, että eräissä versioissa Poirotin piti astua kuvaan, mutta sitten niin ei käynytkään, sekä siihen, että kustantaja oli vaatinut Christietä painottamaan dekkaripiirteitä enemmän, minkä vuoksi juttuun tuli enemmän sivuun vieviä lankoja, kuin alkuperäisessä enemmän jännäriä muistuttavassa tarinassa.
Joten minulle ainakin Christie pysyy perinnedekkarin kantaäitinä, psykologiset jutut tulevat myöhemmin, niiden äiti on ehkä Patricia Highsmith, jos joku varhainen on mainittava. Tai sitten on pysyttäydyttävä aika uusissa teoksisa.
Muutoin kyllä Christien on melkein parhaimmillaan Marplensa kanssa, josta hän on onnistunut tekemään paljon hauskemman hahmon kuin Poirotista, jolla toki on ansionsa, kuitenkin.
Ensimmäinen lukemani Agatha Christien romaani, enkä osaa vielä sanoa, haluanko lukea muita... Hyvä tämä kirja oli, ei siinä mitään! En vain pidä dekkareista siinä mielessä, että ne koukuttavat aivan liikaa ja lukemisen jälkeen uskallan hädin tuskin lähteä yöllä vessaan! Onneksi nyt on kesä tulossa ja yöt melkein läpeensä valoisia... Talvella dekkareiden lukeminen on vihoviimeistä! Kuvittelen nimittäin vähän väliä murhaajan jäljilleni vaanimaan nurkkiin/oven taa/sängyn alle/vaatehuoneeseen...
VastaaPoistaMutta takaisin kirjaan ( ;) ). Tiesin jo täältä kuukaudenkirjan esittelyn otsikon luettuani, että nyt on vuorossa taattua jännitystä. Jollain tavalla se ajatus hallitsi koko ajan lukemistani, odotin vain koko ajan, koska tapahtuu karmaiseva murha, mitä sitten ruvetaan selvittelemään ja saadaan kenties lisää murhia ja jännittäviä juonenkäänteitä. Mitään sellaista ei tullutkaan! Tapahtui vain "onnettomuus" ("-merkit siksi, että vaikka alkuun luulin sen olleen rehellinen onnettomuus, se oli kaukana siitä!). Omalla listallani epäiltyinä oli lähes kaikki sukulaiset ja osa tuntemattomista kyläläisistäkin. Olihan Mustalaismäellä kirous yllään ja nuorta paria oli uhkailtu.
Olipa karmiva kirja! Nopealukuinen (mikä oli hyvä, sillä Mies lähti risteilylle enkä olisi uskaltanut lukea sitä sen jälkeen, kun olen yksin kotona), mutta karmiva. *puistatus* Pettynytkin tosin olen siihen, että tosiaan odotin toisenlaista jännitystä ja keskityin vain sen odottamiseen.
Kiitos kaikille kommenteista! Aika samantapaisia fiiliksiä siis kaikilla, ainakin osin. Hyvä, olen jopa helpottunut! ;) Ehkä minun ristiriitaiset tunteeni ko. kirjaa kohtaan eivät johtuneet vain siitä, etten ole lukenut Agatha Christietä aikoihin enkä muitakaan dekkareita oikeastaan olleenkaan. Ehkei tämä vain ole Agathan paras kirja?
VastaaPoistaTe, jotka olette lukenut Agatha Christietä enemmän: mikä on mielestänne paras Agatha Christien kirja? Entä tyypillinen hänen kirjansa, mistä kannattaisi aloittaa Christiehen tutustuminen?
t. Jenni (joka ei onnistu kirjautumaan sisään Bloggeriin)
Suosittelen aloittamaan Roger Ackroydin murhasta, jos et ole vielä jostain kuullut loppuratkaisua:).
VastaaPoistaSain luettuan nyt Ikiyön loppuun ja se oli minulle jo toinen kerta. Olen lukenut Christien kirjoja myös yläasteikäisenä ja hotkin niitä suorastaan. Ikiyö teki minuun silloin suuren vaikutuksen, koska se loppu tuli niin yllätyksenä. Nyt minä sen muistin koko ajan niin kuin Susannakin ja kirjaa luki erilailla. Mutta kyllä se pahuus jaksaa silti aina yllättää. Yritin pureutua enemmän päähenkilön sisäiseen maailmaan tällä lukukerralla ja huomasin sitten siinä sellaisen muutoksen loppupuolella, joka hämmästytti nyt ja siitä olisi voinut päätellä jotain ennen lopullisia tunnustuksia.
VastaaPoistaTaitavasti Christie kyllä osaa hämätä ja minusta taidokkain näyte on häneltä Eikä yksikään pelastunut (10 pientä neekeripoikaa), jota suosittelen lukemaan. Roger Ackroydia en jotenkin muista ja sen voisin lukea seuraavaksi Christieltä, kun siitä on niin paljon puhuttu. Minun suosikkihahmoni on Hercule Poirot, mutta se johtuu ihan David Suchetin esittämästä Poirot-hahmosta, sillä Hercule Poirotit haluan aina katsoa TV:stä.
Olen lukenut dekkarin Sapo-sarjassa, ja siinä oli erilainen kuvio kuin normaalissa Sapo-kirjassa ja kaikissa muissa Agatha Christien dekkareissa.
VastaaPoistaKun loppuratkaisun tietää, ei kirjaa varmasti kannata lukea muuta kuin jos haluaa analysoida kirjaa. Kirja on outo ja niin päähenkilökin. Esimerkiksi kello- ja avantojuttu olivat niin outoja. Koko kirjan ideahan minusta on siinä, että lukijalle ei kerrota objektiivista tarinaa vaan vääristynyttä.
Ikiyö on tosiaan niita Christien kirjoja joissa kirjailija lähtee rikkomaan omaa kaavaansa, eli ei ehkä paras aloituskirja Christien tuotantoon...
VastaaPoistaRoger Ackroydin murha mainitaan usein mutta minusta sekin on aika huono valinta tutustumiskirjaksi koska senkin teho perustuu sille että se rikkoi sääntöjä, eli ensin pitäisi olla tutustunut niihin kirjoihin joissa ne säännöt on.
Christieen tutustumiseen suosittelisin eniten perinteisempiä arvoitusdekkareita, mieleen tulee sellaisia kirjoja kuin Kuolema Niilillä, Stylesin tapaus, Vaarallinen talo, Kuolema ilmoittaa lehdessä, Salaperäiset rukiinjyvät...Hercule Poirot ja neiti Marple ovat sankarimme. Kun noihin on vähän tutustunut niin mieluummin sitten vasta niitä eri suuntiin potkivia teoksia kuten tämä Ikiyö, tai Kaikki päättyy kuolemaan, tai ne hilpeät seikkailutarinat kuten Ruskeapukuinen mies tai Tommy&Tuppence -kertomukset (
Luen Ikiyötä koulutyöni takia ja olen samaa mieltä. Kirja oli aika... Erikoinen dekkariksi. Tein kyllä sen virheen, että luin lopun etukäteen... HUPS....
VastaaPoista