Todella tiukan äänestyskisan jälkeen eniten ääniä sai Hermann Hessen Narkissos ja kultasuu, joka on helmikuun kuukauden kirja. Hesse sai äänistä 36%, Böll 34% ja Grass 28%. Hessen kirjan saa vaivattomimmin kirjastosta ja kirjakaupoissakin sitä on saatavilla. Narkissos ja kultasuusta on otettu uusintapainos 2009, joka sisältää samalla kaksi muuta Hessen teosta.
Kuukauden kirjasta alamme keskustelun 10.2. Kiitos kaikille äänestykseen osallistuneille!
Nuori lukupiirimme on lähtenyt hienosti käyntiin ja kuukauden kirjat ovat herättäneet runsasta ajatuksen vaihtoa ja tasavertaista keskustelua. Toivotamme kaikille lukupiiriläisille hyvää alkanutta uutta vuotta ja tervetuloa myös uusia lukijoita mukaan! Lukupiiri-blogi on avoin kaikille eikä siihen tarvitse ilmoittautua mitenkään erikseen.
Japanilaisesta kirjallisuudesta siirrymme saksalaisen kirjallisuuden pariin ja nyt teillä on mahdollisuus vaikuttaa kuukauden kirjan valintaan äänestämällä kolmesta kirjasta oma suosikkinne. Eniten ääniä saanut kirja valitaan kuukauden kirjaksi. Äänestys alkaa tänään ja päättyy 15.1. klo 24. Ilmoita kommenttikentässä, mikä kolmesta teoksesta on suosikkisi helmikuun kirjaksi.
Ensimmäinen ehdotus kuukauden kirjaksi on Herman HessenNarkissos ja Kultasuu (alkuteos ilmestynyt 1930). Kirjan takakannesta poimittua: Romaani kahden täysin erilaisen miehen ystävyydestä keskiajalla. Narkissos on luostarikoulun opettaja, munkki ja apotti. Tämä vakava, askeettinen mies on omistanut hengellisen elämän palvelukseen ja viettää päivänsä luostarin hiljaisuudessa. Kultasuu on Narkissoksen oppilas ja ystävä. Hän on uneksija, runoilija ja rakastaja. Opettajansa kannustuksesta Kultasuu lähtee luostarista. Hän vaeltaa aisti-ilon ja kuoleman maailmassa, naisten himoitsemana ja naisia rakastavana, kokee kodittoman ilot ja surut, tappaa ja varastaa, ajaa takaa pakenevaa täydellisyyden kuvaa, kaiken käsittävää äitihahmoa. Henki ja aine, ajattelija ja taiteilija, järki ja tunne toimivat vastavoimina tässä kirjassa.
Toisena ehdotuksena on Günter Grassin omaelämäkerrallinen teos Sipulia kuoriessa (vuodelta 2007). Nobelistin muistelmateos aiheutti ilmestyessään suuren kohun Grassin kerrottua suorin sanoin suhteestaan politiikkaan ja lyhyestä osallistumisestaan Waffen-SS-joukkojen toimintaan. Teos ei ole kuitenkaan sotakirja, vaan tarina siitä, miten muisti toimii. Mitä muistamme, mitä emme, ja miksi? Kustantamon, Tammen, nettisivuilta lainattua: Grassmaiseen tyyliinsä hän hyppää sujuvasti vuosikymmenestä toiseen, kertoo kaskuja, kirjoittaa muistosanoja ystävilleen, kertoo ensirakkaudestaan koskettavasti ja kertaa taiteilijanuransa alkuvaiheita. Teemana ovat tietysti myös naiset – erityisen kauniin kuvan Grass piirtää ensimmäisestä vaimostaan Annasta. – – Grass seuraa huvittuneena omia jälkiään. Hän myös huijaa lukijaa – omaelämäkerta ei ole totuus – ja myöntää sen auliisti. Tarina on uskomaton ja surullinenkin. Minäkö se olen?
Kolmas ehdokas on lööppihakuista keltaista lehdistöä kritisoiva Heinrich BöllinKatharina Bluminmenetetty maine vuodelta 1974 (ensimmäinen suomennos vuonna 1975). Blumin elämä muuttuu hänen vietettyään yön uuden miestuttavansa luona, joka myöhemmin paljastuu terroristiksi. Nuori nainen joutuu poliisin nöyryyttämäksi ja roskalehtien riepottelemaksi. Voiko keltaista lehdistöä paeta sen ollessa ahnaimmillaan?
"1970-luvun puolivälissä kirjana ja elokuvana oikeamielisiä mieliä kuohuttanut Katharina Blumin menetetty maine toimii vieläkin ihmistä nöyryyttävän ja häpäisevän media- ja viihdekulttuurin karmeana kuvauksena (kohteena on Springerin sensaatiolehti Bild-Zeitung)." (Hannu Marttila, Hs)
"Heinrich Böll kertoo Katharina Blumin tarinan näennäisesti kuivalla raporttiäänellä mutta takaa avautuu huikea satiiri tämän ajan asenteista ja arvoista. Hän käyttää hänelle Nobel-palkinnon tuoneesta romaanistaan Nainen ryhmäkuvassa tuttua tekniikkaa jälleen menestyksellä. Hän hahmottaa henkilönsä persoonan samoin kuin hänen elämänsäkin lähiympäristöstä saatavien aineksien pohjalta. Haastattelujen avulla on sitten hiottavissa esiin totuus" (Leo Ståhlhammar, Suomenmaa)
Nyt äänestämään! Kirjoja voi kommentoida ja ääntään perustella kommenttiosioon ja äänestää ehdokastaan sivupalkissa (oikealla) olevassa kyselyssä.
Mikäli äänet menevät tasan, arvomme voittajakirjan. Helmikuun lukupiirikirjasta ilmoitetaan erillisellä blogipostauksella 16.1.
Ehdottaessani Avainta tammikuun lukupiirikirjaksi, tiesin siitä etukäteen melko vähän. Halusin kuitenkin, että voisimme keskustella jostain japanilaisesta kirjasta ja aihepiiriltään tämä tuntui etukäteen uskaliaalta ja mielenkiintoiselta teokselta. Ei se ehkä nykylukijasta ole niin rohkea aihepiiriltään kuin ilmestyessään, mutta sopivasti sitä lukiessa sai tirkistellä avaimen reiästä.
Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Päähenkilöt, aviopari Jago ja Ikuko pitävät tahoillaan päiväkirjoja omasta elämästään ja suhteesta toisiinsa. He yrittävät kommunikoida toistensa kanssa päiväkirjojen kautta, osaamatta puhua asioista kasvokkain. He analysoivat toistensa vikoja ja luonteenpiirteitä tarkkaavaisesti, näkemättä silti omassa käytöksessään moitteita. Oman osansa analysoinnista saavat myös heidän tyttärensä Toshiko ja perheystävä Kimura.
Millaisina teille näyttäytyivät kirjan hahmot? Olivatko he todentuntuisia? Entä toimiko kirjaan valittu kerrontatyyli? Minua kiehtoi lukea avioparin ajatuksia toisistaan, mutta kummastakaan en saanut mitenkään mairittelevaa kuvaa. Tuntui älyttömälle, että he eivät osanneet kunnolla keskustella keskenään ja olisin kaivannut heidän suhteelleen jotain taustoitusta. Pidin kuitenkin siitä, että kirja oli päiväkirjamuotoinen ja päähenkilöiden mielessä olivat ajankohtaiset asiat.
Kirja aiheutti aikanaan kovaa keskustelua Japanin parlamentissa ja toisaalta tämä ei ihmetytä minua. En tiedä tarkkaan, että mitkä asiat silloin keskustelua kuljettivat ja mitkä olivat näitä kohahduttavia asioita, mutta itseäni eniten kohahdutti yksityisyyden rajoilla liikkuminen. Luetaan toisten päiväkirjoja, kuvataan salaa vartaloa, juotetaan ja juovutaan tahallaan, koska muuten ei osata olla toista ihmistä "lähellä". Ikuko oli myös niin kaukana omasta itsestään ja ruumiillisuudestaan, vaikka hän janosi enemmän kokemuksia ja kosketusta, sillä hän ei meinannut edes aluksi tunnistaa itsestään otettuja alastonkuvia. Hän itsekin toteaa olevansa ihminen "jonka sydämessä himokkuus ja ujous ovat rinta rinnan."
Entä muut – mitä jäi mieleen kirjasta, millainen vaikutelma tuli kirjailijasta? Aloitan keskustelun tällaisilla yleisillä vaikutelmillani, katsotaan, miten yksityiskohtaisesti pääsemme kirjaa ruotimaan.
Jun'ichirō Tanizaki (1886-1965) oli japanilainen nykykirjailija, esseisti ja runoilija. Hänen teoksiaan on luettu ympäri maailman ja hän on edelleen yksi maan kuuluisimmista kirjailijoista. Hänen teoksensa käsittelevät usein eroottisia pakkomielteitä ja naisten järkyttävää maailmaa. Henkilöhahmot kamppailevat usein länsimaalaisen kulttuurin ja perinteisten japanilaisten arvojen ristitulessa. Tanizaki oli myös yksi Japanin ensimmäisistä rikoskirjalijoista. Monista hänen teoksistaa on tehty filmatisointeja, mm. juuri lukupiirimme luettava Kagi, Avain.
Tanizaki syntyi rikkaaseen, tokiolaiseen kauppiasperheeseen ja kiinnostui hyvin varhaisessa vaiheessa länsimaalaisesta kulttuurista ja modernisaatiosta ja hän asui myöhemmin vaimonsa ja lapsensa kanssa länsimaalaisessa talossa Yokohamassa. Maanjäristyksen aikana talo kuitenkin sortui ja Tanizaki muutti yksin Kiotoon, jättäen perheensä. Vanhojen rakennusten tuhoutuminen herätti Tanizakissa kansallisromanttisia tunteita ja hän alkoi kiinnostumaan enemmän perinteisestä japanilaisesta kulttuurista. Hän käänsi mm. otteita Genjin tarinoista nykykielelle.
Hän yhdisti vanhoja klassikoita modernistisiin tyyliin, länsimaalaista kulttuuria vanhaan japanilaiseen perinteeseen ja hänen ensimmäinen todelliseen suosioon noussut teoksensa Naomi otti vaikutteita mm. Nabokovin Lolitasta. Teoksessa perinteisen kasvatuksen saanut 28v. insinööri rakastuu nuoreen japanilaisen tyttöön, joka ihailee länsimaalaisuutta. Ennen toista maailmansotaa Tanizaki kääntyi poispäin modernismista ja katseli aiempia ajanjaksoja ihaillen. Tuolloin hän kirjoitti yhden kuuluisimmista teoksistaan Makiokan sisarukset, joka kertoo neljästä yläluokkalaisesta sisaruksesta toisen maailmansodan lähestysessä.
Sodan jälkeen Tanizakin teoksissa pallotellaan valheiden, myyttien ja sepitteiden tematiikan ympärillä ja hän väitti että japanilainen modernistinen kulttuuri on rakennettu enemmän fiktion kuin todellisten tapahtumien varaan.
Tanizakin teoksia on pidetty vangitsevina ja taitavasti kirjoitettuina. Hänen taitonsa tarinankertojana ovat tehneet hänestä monien rakastaman kirjailijan, vaikka hän kirjoittaa vaikeista aiheista, mistä ihmiset eivät yleensä halua kuulla puhuttavan ja kritisoi kirjoitusajankohdan kulttuuri-ilmapiiriä ja yhteiskunnallisia oloja.
Kuinka moni on jo hankkinut käsiinsä kuukauden lukupiirikirjan, TanizakinAvaimen? Minä olen: ainakin pääkaupunkiseudulla sen sai helposti kirjastosta.
Olen myös aloittanut kirjan lukemisen ja kannustan muitakin aloittamaan. Avain on ohut, nopealukuinen ja helposti avautuva, vaikka kyseessä on yli puoli vuosisataa sitten kirjoitettu japanilainen, keski-ikäisten ihmisten eroottisesta elämästä kertova teos (ainakin minusta em. määritelmä kuulostaa lähinnä omituiselta eikä helppolukuiselta). Helppoudestaan huolimatta teos ei vaikuta ollenkaan heppoiselta, vaan kiinnostavalta, monitasoiselta ja – julmalta. Lukekaa itse, niin tiedätte, miksi.
Tammikuun kirjaksi valitsin Jun'ichirō Tanizakin Avaimen (鍵, Kagi) vuodelta 1956 ja se on ensimmäisen kerran suomennettu 1961. Kuten kuvasta näkyy, se kuuluu myös Tammen keltaiseen kirjasto-sarjaan.
Teosta kuvaillaan tunnelmaltaan psykologisen eroottiseksi kirjaksi, jossa käsitellään vanhemman pariskunnan suhdetta, ristiriitoja ja kiintymystä. Se on kirjoitettu päiväkirjamuotoon.
Avain oli alusta asti jonkinlainen hitti, sillä se kohahdutti ilmestyttyään japanilaista yhteiskuntaa niin, että teoksesta keskusteltiin myös Japanin parlamentissa. Mielenkiintoista onkin keskustella, että miltä tämä eroottinen tematiikka tuntuu nykylukijasta. Aiheuttihan Juhani Ahon Yksin vastaavanlaisen kohun Suomessa, mutta nykyisin sen eroottisuus ei tunnu kovin räikeältä.
Teoksesta on tehty kaksi elokuvaversiota. Japanilainen versio Odd Obession vuodelta 1960 ja Italialainen elokuvaversio vuodelta 1983, joka on suomennettu nimellä Erotiikan avain. Elokuvien nimistä voi saada myös jonkinlaista viitettä, minkä teeman ympärillä kirjassa pyöritään. Eivät taida nämä elokuvaversiot olla yhtä tuttuja, kuin Dickensin Joulutarinan monet adaptaatiot. Onko silti kukaan lukupiiriläinen nähnyt elokuvaversioita?
Tämä kirja voi olla oivallinen tapa siirtyä jouluisesta tunnelmasta kohti uuden vuoden haasteita. Kirja on myös ohut, pokkariversiossa on 139 sivua, joten toivon mukaan moni pääsee joululahjakirjojensa äärestä myös lukupiirin mukaan.
Keskustelu Jun'ichirō Tanizakin Avaimesta alkaa 10.1.2011
Joulukuun kuukauden kirjana oli Charles Dickensin klassikkoteos vuodelta 1843, joulutarina, A Christmas Carol. Luin kirjasta Wsoy:n vuonna 1984 julkaiseman version Joululaulu; joulutarina on julkaistu suomeksi myös muina ajankohtina ja eri nimillä.
Lyhyesti: olin ihastunut! Olen aloittanut tämän kirjan ennenkin, aika monestikin sen jälkeen kun sain sen lahjaksi joskus vuoden 1984 tienoilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin loppuun. Nyt aion päästä useamminkin, vaikka joka joulu. Vanhoissa kirjoissa on sellaista taikaa, jota ei löydä muualta. Ainakin tässä versiossa taianomaisuutta lisäsivät vielä Michael Foremanin taiteilemat kuvat, joita valitettavasti en saanut skannattua ennen kuin annoin kirjan ystävälle lainaan.
Joulutarinan perusidea on tuttu monelle sellaisellekin, joka ei ole lukenut kirjaa: saita liikemies Scrooge saa jouluna vieraakseen henkiä ja muuttuu anteliaaksi ja inhimilliseksi, kaikin puolin paremmaksi ihmiseksi. Henget vievät Scroogen menneeseen ja tulevaan, lopputuloksena on muuttunut mies: Hän ei ollut sen koommin tekemisissä henkien kanssa vaan eli loppuelämänsä nuhteettomasti, ja hänestä sanottiin aina, että hän jos sitten kukaan osasi viettää joulun oikein. Kunpa niin voisi sanoa meistäkin, kaikista meistä! Ja kuten Pikku-Tim totesi: Jumala siunatkoon meitä jokaista! (kirjan viimeinen kappale)
Kirjan taika ei piilekään niinkään juonessa – vai piileekö, onhan toisaalta ihastuttavaa lukea juuri perinteistä kertomusta? – vaan kerrontatavassa. Minusta siinä oli jotain todella sympaattista ja jotenkin rauhoittavaa: tämän kirjan kanssa oli hyvä olla. Ilahduin heti kirjan aloituksesta, myhäilin hauskalle kummittelulle:
Tässä aavetarinassa olen koettanut manata esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani, ei itseensä, toisiinsa, jouluun eikä minuun. Kummitelkoon se hauskasti heidän kodissaan ja älköön kukaan sitä karkottako.
Heidän uskollinen ystävänsä ja palvelijansa, joulukuussa 1843.
C.D.
Sama mukava olo jatkui koko lukemisen ajan, vaikkei kirja olekaan hyvästä lopustaan huolimatta iloinen, vaan päinvastoin oikeastaan hyvin rankka ja armoton. Päähenkilö on suorastaan inhottava, muut ihmiset ovat kurjia ja sairaita, joskin moni on hyväsydäminen, maailma tuntuu jotenkin likaiselta ja hälisevältä. Ajatus siitä, että entinen yhtiökumppani ilmestyisi ovenkolkuttimeen kirjaimellisesti aukomaan päätään, ei sekään ole kovin houkutteleva.
Mutta: tätä me ihmiset haluamme lukea, etenkin joulunalusaikaan. Tiedämme, että maailma on kurja, mutta tällaiset kertomukset luovat uskoa siihen, että kurjuudessakin on toivoa. En ihmettele ollenkaan tämän kertomuksen suosiota enkä sitä, että tämän sanotaan jopa muokanneen ihmisten käsityksiä joulun merkityksestä. Tulkitsen kirjan tunnettuutta "klassisten kertomusominaisuuksien lisäksi" niin, että tämäntyyppiset tarinat auttavat meitä ymmärtämään, miten tärkeä on välittää muista ja antaa omastaan. Se on ajaton ja hyvä viesti.
Kaikki muut Dickens-kokeiluni ovat niin ikään tyssänneet alkumetreille, mutta Joululaulun jälkeen olen valmis yrittämään taas muutakin Dickensiä. Dickens tunnetaan yhteiskunnallisten epäkohtien osoittajana, kurjuuden kuvaajan ja vähäosaisten puolustajana, mutta kirjoissa on huumoriakin. Kuulostavat siis oikein hyviltä opuksilta, luettavilta ja tärkeiltä, yhä edelleenkin.
Entä muut – mitä jäi mieleen kirjasta, millainen vaikutelma tuli kirjailijasta? Aloitan keskustelun tällaisilla yleisillä vaikutelmillani, katsotaan, miten yksityiskohtaisesti pääsemme kirjaa ruotimaan.
