 |
| Hermann Hesse (1877-1962), kuva Wikipediasta |
Herman Hessen kirjat ovat olleet mielessäni siitä saakka, kun yksi lapsuuteni idoleista kehui Lasihelmipeliä parhaimmaksi kirjaksi ikinä. Minä menin kirjastoon aikomuksena lukea tuo teos, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Hesse jäi kaivelemaan kuitenkin mieltäni ja nyt olen vihdoinkin tutustunut hänen tekstiinsä Narkissoksen ja Kultasuun kautta. Minun täytyy heti alkuun kuitenkin tunnustaa, että kirja on minulla vielä kesken. Aloitin lukemisen mielestäni ajoissa, mutta en ole pitänyt mitään kiirettä, tuntuu ettei ajalla ole merkitystä, kun luen tekstiä. Hessen kieli on mielestäni hyvin runollista ja lumoavaa. Hessen omista traagisistakin elämänvaiheista luin täältä. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1946.
Olen lukenut noin pari sataa sivua ja Kultasuu on saanut juuri veistoksensa Narkissoksesta valmiiksi. Hän ei ole enää poikamainen nuorukainen vaan hänestä on tullut kaunis ja voimakas mies. Kultasuu sanoo taiteen orjuuttavan eikä hän tunne itseään enää vapaaksi. Olen toisaalta ihaillut Kultasuun melkein täydellistä riippumattomuutta ja vapautta hänen lähdettyään vaeltamaan luostarista, mutta toisaalta onko se täydellistä vapautta? Hänellä ei ole mitään kiinnekohtaa elämässään, hän on aina yksin. Vain naiset voivat hetkeksi täyttää hänet rakkaudella, mutta vain hetkeksi.
"...jokainen nainen on kaunis ja kykeni tuottamaan onnea, että vähäpätöinenkin ja miesten halveksima olento pystyi tavattomaan hehkuun ja antaumukseen, kukintonsa ohittanut äidillistä suureempaan, vienon viehättävään hellyyteen, että jokaisella naisella oli salaisuutensa ja lumonsa, joiden keksiminen teki miehen onnelliseksi." (s.187)
Hessen teksti on mielestäni kaunista, naista ylistävää. Kirjassa kuvataan myös ikuista kaksijakoa tieteen ja taiteen, tunteen ja järjen, aineen ja hengen välillä; henkeä ja verta, ruumis ja sielu, vaistonomaisuus ja puhdas henkisyys, puhdas ideoiden maailma ja verinen lihallisuus. Kultasuu jatkaa levotonta etsimistään kuvien kuvaa, puuttuvaa äitihahmoaan. Jatkan itse matkaani kirjan parissa etsien kokonaiskuvaa, lopputulemaa? En ole kurkkinut kirjan loppua, mutta mietin kohtaavatko Kultasuu ja Narkissos vielä? Palaan tänne myöhemmin kommentoimaan lisää.
Kertokaa, mitä ajatuksia ja vaikutelmia kirja on teissä herättänyt? Oletteko lukeneet Hessen muita teoksia?
Kuvittele, minä en muista, olenko lukenut Narkissos ja Kultasuu, mutta muistan lukeneeni Siddharthan, josta pidin, sekä nyt edessäni olevat hänen aviolittoromaaninsa Rosshalde sekä Hessen keskivaiheen tuotantoa oleva voimakkain ja rohkein teoksensa Arosusi.
VastaaPoistaRosshalde on kiinnostava ja kertoo kirjailijan omasta vakavasta kriisistä. Etenkin kirjan ratkaisu on vahva, mutta Hesselel tyypillisesit teksti on kaunista ja varsin tiivistä.
Arosusi kertoo päähenkilö Harry Hallerista ihmisen luonteen kaksinaisuudessa, hengen ja vietin ikiaikaisessa ristiriidassa. Kirja on maaginen, hyvin tumma ja lähes suggestiivinen.
Ystäväni Eve, joka käänsi Rainer Maria Rilkeä ja oli myös lukenut Hesseä, piti kirjailijaa naisvihaajana. En ehtinyt kysyä häneltä, mihin tämä perustui ja nyt on jo liian myöhäistä...
Voi voi, minä muistan lukeneeni tämän lukiossa, ja mieleen on jäänyt vain sellainen puolipakolla kahlaamisen maku... Ansaitsisi varmasti uuden kypsemmän ja vapaaehtoisuuteen perustuvan yrityksen!
VastaaPoistaMinustakaan teksti ei kyllä tuntunut naista ylistävältä; päinvastoin. Naiset saivat kaiken merkityksensä sen kautta miten Kultasuu heidät koki. Äitiyden myyttinen voima myönnettiin, mutta ei sillä tuntunut olevan kenenkään naisen kanssa mitään tekemistä.
VastaaPoistaEhkä lukutapani on pintapuolinen, ja mielikuvani johtuu siitä että Hesse keskittyi niin vahvasti aistinautintoja etsivän Kultasuun elämänvaiheisiin. Mutta en saanut missään vaiheessa sellaista fiilistä, että kirjan naishahmojen tekemisillä olisi merkitystä muuten kuin siinä suhteessa mitä ne miehelle tarkoittavat. He eivät ikäänkuin olleet olemassa itsenäisinä ihmisinä...
Vaikkapa Lydian ratkaisut, joissa olisi yhtä hyvin voinut ottaa esiin aistinautinnon ja järjen sääntöjen vastakohtaisuuden, jätetään käsittelemättä, ja kaikki kertojan selostus lähtee Kultasuun näkökulmasta... Selitän tämän huonosti :-(
Minä en pitänyt tästä kirjasta kovinkaan paljon, luultavasti tämä olisi iskenyt paremmin joskus 16-18 ikäisenä, jolloin maaimankuvani oli mustavalkoisempi ja olin itsekin varsinainen kulkuri. ;) Tuon ikäisenä myös hoksasin monia samoja elämän lainalaisuuksia kuin Kultasuukin.
VastaaPoistaNaisen rooli tässä kirjassa oli mielestäni edustaa äitiä ja äitiähän Kultasuu haki koko ikänsä. Toki on totta, että monet lapsena vanhempiensa hylkäämiksi tulleet ns. hakevat vanhempiaan loppuikänsä lukuisista seksisuhteista uskaltamatta pysähtyä ja rakentaa aikuista ihmissuhdetta, jossa myös annetaan. Kultasuu oli tästä klassinen esimerkki.
Aikansa tuote lienee myös ajatus, että naisen seksuaalisuus on pelkkää hedelmöittymisen halua ja päättyy äitiyteen. Vaikka Kultasuu kuitenkin sai kuin saikin nuorena miehenä melkein jokaisen naisen oli nämä aviossa tai ei. Kuitenkin jokainen Kultasuun naissuhde oli vain seksuaalinen, mutta henkihän olikin hänen mukaansa miehinen ominaisuus.
Minusta kirjassa naiseus nähtiin juuri naiseutena ja kaikkena sinä mitä mies ei voi olla eli juurikin halun kohteena tai äitinä, uuden elämän luojana. Melko perinteinen huora-madonna- jaottelu eikä kerro naisesta tai naiseudesta kuin murto-osan!
Kirjassa oli minusta mielenkiintoista pohdintaa ja se käsitteli useimpia ihmisiä koskettavia teemoja, mutta vahava kaksijakoisuus oli minusta juuri niin "teinimäistä". Varmaan jokainen kaipaa ajoittain "poislähtemistä", mutta useimmat haluvat myös pysyvyyttä ja sitä, että on oma paikka maailmassa. Ja näitä molempia haluja on aivan mahdollista toteuttaa omassa elämässään tarvitsematta valita vain toista. No, tämäkin taitaa olla nykyajan hyviä puolia. :)
Narkissoksen elämä oli yhtä mustavalkoista kuin Kultasuullakin, mutta keskittyi hengellisyyteen ja häneen en osannut samaistua ollenkaan ja siksi Narkissos jäi jotenkin vieraaksi. Oliko hänenkin valintansa takana äiti, kuten kirjan lopussa Kultasuu sanoi? Tämä jäi minulle auki.
Minulla jäi kirjasta sellainen ok-fiilis. Aluksi tosin ajattelin hieman Booksyn tavoin, että taitaa kirja jäädä kesken. Minulla syynä oli se koko luostari-juttu. Jo heti kirjan alussa oli aivan liikaa suuria tunteita ja jumalallisuuksia, ja minä en pitänyt siitä. Jatkoin kuitenkin kirjaa eteenpäin, ja hyvä niin sillä yhtäkkiä sain innostuksen päälle ja luin kirjan nopeasti parissa yövuorossa.
VastaaPoistaHessen kieli tuntui ihan sujuvalta, ja varmasti aion jatkossa lukea vielä jonkun toisenkin kirjan kirjailijalta. En ole siis lukenut nyt mitään muuta kuin tämän Narkissos ja Kultasuu. Enkä varmaan olisi lukenut tätäkään ilman Lukupiiriä :)
En tiennyt kirjasta siis yhtään mitään kun aloin lukemaan, joten hieman yllätyin sitä koko seksuaalisuuden määrää. Ennen kaikkea kuitenkin Kultasuun rietasta elämäntapaa, ja kirjan alussa paljastuvaa munkkien rakastumista pieniin poikiin.
Ja jotenkin minullakin jäi se ajatus tästä kirjasta, että naiset olivat vain äitiyttä varten, tai sitä mitä Kultasuu heistä haki. Naisten tunteet eivät tässä kirjassa välittyneet minulle saakka, mutta toisaalta Kultasuuhan tässä se päähenkilö oli. Seksuaalisuus oli kuvattu kirjassa kauniisti, mutta minulle jäi silti se tunne, että nainen oli vain naisellista ulkonäköä.
Pidin tarinassa kuitenkin siitä itsensä etsimisestä, kulkurielämästä, ja aistien kautta elämisestä. Myös Mustasta surmasta lukeminen oli vavahduttavaa, ja siitä sainkin ajatuksen lukea jatkossa joku kirja siitä ajasta.
Ja loppuun vielä lainaus kirjasta, joka minun mielestäni käsittää koko kirjan idean. En tosin tiedä hakiko Hesse tällä kirjalla tätä seuraavaa ajatusta, mutta minulla jäi kirjasta tällainen fiilis.
"Niin, kenties Kultasuun elämä ei ollut ainoastaan lapsenomaisempaa ja inhimillisempää, kenties oli myös rohkeampaa ja suurempaa heittäytyä hurjaan virtaan ja pyörteisiin, tehdä syntejä ja kantaa niiden katkerat seuraukset, kuin elää puhtain käsin syrjässä maailmasta, raivata itselleen kaunis ja sopusuhtainen ajatusten puutarha ja synnittömänä vaeltaa sen suojattujen kukkapenkkien välissä. Vaikeinta, uljainta ja jalointa oli ehkä vaeltaa risaisin kengin metsissä ja maanteillä, kestää auringon paahdetta ja sadetta, nälkää ja ahdinkoa, leikitellä aisti-iloilla ja maksaa ne käsimyksillä."
Sain kuin sainkin kirjan luetuksi, vaikka minustakin aluksi tuntui siltä, että kesken saattaa jäädä. Loppua kohden mielenkiintoni kuitenkin kasvoi ja kirjasta jäi lopulta ihan hyvä fiilis. Etenkin minua miellytti Hessen kieli (ja toki käännöksen, koska en lukenut tätä alkukielellä). Sen sijaan sisällössä oli muutamia seikkoja, jotka eivät minua hirveästi miellyttäneet.
VastaaPoistaEnsinnäkin minua alkoi jossain vaiheessa jurppia ikuinen jauhaminen kaiken, tai ainakin ihmisen, kahtiajakoisuudesta (tiede/taide, mies/nainen, henki/ruumis yms.). Ajatus on toki "ikuinen" ja tämä olihan tämä Narkissoksen ja Kultasuun kautta kuvattu ihmisen eri puolten ero kirjan punainen lanka. Silti minusta näiden kahden mustavalkoisuus tuntui vähän lapselliselta. Lisäksi tuumin, että pointti olisi käynyt selväksi vähän vähemmälläkin vatvomisella.
Tämän lisäksi minäkään en pitänyt kirjaa mitenkään naista ylistävänä, eihän naisilla edes tuntunut olevan muita ominaisuuksia, kuin olla Kultasuun halun tai kompleksien kohteena, tai edustaa sitä, mitä mies ei ole (tai ei edes voi olla, siis äiti). Toisaalta kirjan naiset kuvataan Kultasuun "kautta", joten katson näiden minua ärsyttäneiden seikkojen kertoneen ehkä pikemminkin Kultasuun ajatusmaailmasta. Välillä mietin kyllä sitäkin, että heijastiko esim. kirjan naiskuva (tai koko ihmiskuva) kirjoitusajankohtaa ja sen ajatuksia, vai sitä, että kirja kuitenkin sijoittui keskiajalle. (käsittääkseni 1930-lukukaan ei ollut mitenkään järin edistyksellistä aikaa...)
Em. seikat minua siis vähän ärsyttivät, mutta oli kirjassa myös asioita, joista pidin. Kirjassa oli miellyttävän pohtiva ote (vaikka aina palattiinkin siihen että se on sitten joko/tai, minkä en koe pitävän paikkaansa, ainakaan enää). Pidin myös Kultasuun elämänvaiheiden kehittelystä, kulkurielämän kuvailusta kaikkine vaikeuksineen ja Kultasuun ja Narkissoksen suhteesta, joka tuntui määrittävän kaukaakin Kultasuun elämää.
Summatakseni: hyvä valinta kuukauden kirjaksi, sillä muuten en olisi varmaan tullut kirjaa nyt lukeneeksi. Luulen, että vielä joskus luen Hesseltä jotain muutakin (vaikka huomasinkin hukanneeni jonnekin Arosuden, jota ei enää kirjahyllystä löydy).
Lisäksi voisin vielä lisätä, että huomaan olleeni aika samoilla linjoilla Booksyn, Heidin ja Naakun kanssa, joten ei minulla nyt ollut hirveästi lisättävää keskusteluun :)
Itse luin Narkissoksen ja Kultasuun vuosi tai pari sitten. En voi sanoa, että muistaisin juonta erityisen hyvin, mutta muistan sen yleisfiiliksen ja hyvin vahvasti joitakin yksityiskohtia. Edellisen kommentoijan tavoin pidin Hessen kielestä, tai tässä tapauksessa käännöksestä. Muistan lukemisen olleen helppoa ja sanojen soljuneen eteenpäin ilman takkuavaa fiilistä. Muistikirjaani olen tallentanut seuraavan otteen kirjasta: "Silmillään ja huulillaan mies seurasi hurmaantuneena hentoja varjoja, katseli ja suuteli niitä, ja Lise makasi lumoutuneena liikkumatta, katse alas painettuna ja juhlallinen ilme kasvoissaan, aivan kuin hänen kauneutensa sillä hetkellä olisi ensi kerran ilmestyksenä paljastunut hänelle itselleenkin." En tiedä miksi, tuossa lainauksessa kiteytyy mielestäni hyvin kirjan kaunis kieli.
VastaaPoistaAika heikoksi jää antini keskustelulle, koska lukemisesta on niin paljon aikaa. Kuitenkin edelleen se positiivinen mielikuva mikä kirjasta jäi on päällimmäisenä. Kyllä se monet muut klassikot voittaa ainakin omassa mielessäni.
Kääk, unohdin ihan tämän keskustelun (en tosin ole ollut koneellakaan muutamaan päivään kuin pikaisesti). Mutta nyt osallistun :)
VastaaPoistaAloitetaan faktasta, että kirjaan en olisi tarttunut, ellei se olisi ollut täällä kuukauden kirjana.
Yllä oleva kertoo hieman ennakkoluuloistani kirjaa kohti. Nyt haluaisin sanoa, että ne osoittautuivat täysin vääriksi ja ahmin kirjan nopeasti. Näin ei kuitenkaan ole, vaan lukemisessa meni melko pitkään. Siis siihen nähden, että olen nopea lukija ja mielenkiintoisen kirjan kanssa aika kuluu valitettavan nopeasti.
Kun luin kirjan nimen, yhdistin Narkissoksen heti mytologian Narkissokseen, siihen itserakkaaseen nuorukaiseen, joka ihailee ihailemistaan itseään mm. lammen pinnasta. Kultasuusta taas tuli mieleeni Kuningas Midas ja hänen kultainen kosketuksensa. Kumpikin ydistelmä meni pieleen, sillä Narkissos oli luostarin opettaja (kunnes hänestä tuli lopulta apotti) ja Kultasuu hänen oppilaansa kunnes lähti vaeltamaan. Toisaalta Kultasuuta voi etäisesti verrata Midakseen, sillä hänellä sujui rakkaus naisiin. Kaikki kohtaamansa naiset, joihin hän iski silmänsä puhuen suloisia sanoja, lumoutuivat hänestä. Naisilla tosin oli joko taustalla pahoinpitelevä aviomies, rakastajana kreivi tai suojeleva isä joten lopullisesti Kultasuu ei saanut heistä ketään. Kultasuu oli menettänyt äitinsä jo lapsena, sillä isänsä vei hänet luostariin erottaakseen äidin ja pojan toisistaan. Äiti kun ei ollut "sovelias". Kultasuu tosin näki äitinsä kuvajaisen (?) aika ajoin ja puhui paljon Maaäidistä. Myös lähestyvässä kuolemassaan hän kuvaili kipua keskustelussa Narkissoksen kanssa seuraavasti:
"Tunsin tämän polttavan kivun, jonka olen sen jälkeen usein kokenut, ja näin unen tai näyn, kuten sinä haluat sanoa. Makasin ja rintani oli kuin tulessa ja panin vastaan ja huusin, mutta silloin kuulin äänen nauravan - äänen, jota en ollut lapsuuteni jälkeen kuullut. Se oli äitini ääni, matala naisääni, se uhkui hekumaa ja rakkautta. Silloin näin, että hän siinä oli, äiti oli luonani ja minä hänen sylissään, hän oli avannut rintani ja hänen sormensa olivat syvällä kylkiluideni välissä, päästämässä irti sydäntäni. Kun olin sen nähnyt ja ymmärtänyt, se ei enää tehnyt kipeää. Myös nyt, kun nämä tuskat palaavat, ne eivät ole tuskia, vihollisia, vaan äidin sormia, jotka vetävät sydämen ulos rinnastani. Äiti ahertaa. Joskus hän painaa ja voihkii kuin hekumassa. Joskus hän nauraa ja hyräilee hellästi. Toisinaan hän ei ole luonani, vaan näen hänen kasvonsa ylhäällä taivaassa, pilvien välissä, suurina kuin pilvi, siellä hän leijailee ja hymyilee surullisesti ja hänen murheellinen hymynsä on imu, joka vetää sydäntä ulos rinnastani." (s. 303)
Hermann Hessen kieli on todella kuvailevaa, hän osaa käytellä sanoja. Kun olin aloittelemassa lukemista matkalla kouluun bussissa, totesi minulle eräs tuntematon nainen/rouva, että Hesse on hänen lempikirjailijansa (eräs -kirjailijoistaan?) ja että hän eritoten tykkää Hessen kuvailevasta tyylistä :) Itse en ole siihen niin tottunut, joten tällaiseen sanojen runolliseen runsauteen siihen oli ajoittain vaikea sopeutua.
Kirjassa kuvattiin myös riehuvaa ruttoa, minkä yhdistin Mustaan surmaan. Siinä kuvailut menivät hippasen liian karuiksi. Varsinkin siis kun yleensä näen mielessäni kirjan tapahtumia sitä mukaa, kun niitä luen!
Suosikikseni Hesse ei tällä lukukerralla yllä ja tunnustan, etten aio lukea samoissa kansissa olevia kahta muuta kirjaa (Siddharta ja Gertrud), sillä tahdon jotain kevyempää. Huomasin muuten käyttäväni erilaisempaa kieltä kuin yleensä tämän kirjoittamiseen, Hesse vaikuttaa ;) Mutta ehkä joskus tartun taas Hesseen, mutta ilman tätä tosiaan tuskin olisin lukenut. Jotenkin tuli kouluaikojen äidinkielen tunnit mieleen, kun oli luettava jokin kirja. Ehkä kieli teki tepposet?
Mullekaan ei jääny epäselväks noi vastakkainasettelut: henki-aine, maallisuus-hengellisyys, huora-madonna -jutut. Ja mä rupesin pohtimaan tota naisen asemaa vähän tarkemmin. Ensinnäkin mulle otti silmään se kohta missä Kultasuu piiritti (oisko ollu Lydiaa) ja sitte Lydia sano sille et et sä voi tehdä noi, ei sua kiinnosta mun tunteet. Se oli ainoa kerta ku Kultasuu otti toisen tunteet huomioon, edes sen kerran.
VastaaPoistaToiseks mä kiinnitin huomioo siihen, oisko se ollu Lene, joka kuoli ruttoon, rakastu Kultasuuhun ja tämä taas koki sen ahdistavana, kahlehtivana taakkana ja menetti tavallaa mielenkiintonsa (pitää päästä eroon tuosta tytöstä). Ja kuitenkin Kultasuu pysy Lenen rinnalla loppuun saakka ja suri naista. Vaikkakin sitte Kultasuu kohtas mustatukkaisen juutalaisnaisen, joka tahtoi kuolla ja yhtäkkiä Lene olikin unohdettu ja tämä juutalaisnainen olisi ansainnut kuvattavan patsaaksi.
Henkilökohtasella tasolla mä samaistuin kumpaankin. Alussa Kultasuuhun, koska mäkin oon ettiny tietynlaista hengellisyyttä pienen ikäni ja yrittäny harjoittaa sitä, kuitenkaan sen olematta se "mun juttu" niinku se ei ollu Kultasuunkaan juttu. Ja toisaalta mä samaistuin kyllä myöhempäänkin Kultasuuhun, koska jollain tasolla sen kulkurielämässä kuitenkin vaikutti ne hengellisyyden opit joita Narkissos edusti. Ja mä koen olevani hyvä esimerkki (toisinaan ainaki) siitä miten hengellisyyden ja maallisuuden voi yhdistää, kumpikaan ei yksistään oo elämän tarkoitus jolle pitäis pyhittää koko elämä, vaan löytää sellanen kultainen keskitie jossa ko. asiat on tasapainossa.
Joo, tällasia ajatuksia tästä. Mulla oli kans sellanen painos mis oli kolme kirjaa, enkä mä tajunnu sitä joten luulin et Kultasuu ja Narkissos olikin kolmen kirjan paksuinen. Olin ihan varma et en saa sitä luettua ennen määräaikaa, mut sit yhtäkkiä se olikin jo loppu :)
Minun taas täytyy tunnustaa, että jätin kirjan kesken melko alussa. Jo heti kirjan ensimmäisen ylipitkän lauseen jälkeen tuli jotenkin niin hengästyttävä ja raskas olo, että meinasin laittaa kirjan kannet saman tien kiinni. Mutta se nyt olisi ollut jo vähän noloa... :)
VastaaPoistaLuin kirjaa n. viidenkymmenen sivun verran ja sitten luovutin. Kerronta oli jotenkin todella raskasta, lauseet usein pitkiä ja kiemuraisia. Kaikki kunnia Hesselle; kieli oli runollista ja kiinnostuin vähitellen henkilöistäkin enemmän, mutta en silti jaksanut enää tarttua kirjaan lukeakseni sen loppuun. Ehkä tämä johtuu myös minusta - olen viime aikoina kaivannut jotain kevyempää ja nopeampaa luettavaa raskaampien opiskelu- ja työjuttujen ohelle.
Eli yritin, mutta epäonnistuin surkeasti ensimmäisessä Hesse-kokeilussani...
Palaan kommentoimaan nyt, kun olen kirjan lukenut loppuun. Hienoja tulkintoja teiltä on tänne tullut. Hessen naisvihaamiseen en osaa kommentoida, kun en ole lukenut hänen muuta tuotantoansa. Narkissoksen ja Kultasuun kohdalla en ainakaan huomannut piilevää naisvihaa. Hesse kuvaa naiset mielestäni hyvin seksuaalisina ja myös äitiyden seksuaalisena. Äitiyshän liitetään yleensä vain kapeasti hoivaan ja huolenpitoon. Jos tätä nyt leikkisästi analysoisin hieman psykonanalyyttisestä näkökulmasta, niin olisiko Kultasuun perimmäinen halun kohde juuri oma äiti, jota hän etsii tapaamistaan naisista ja oidipaalista suhdetta omaan äitiinsä. Hesse itse oli kiinnostunut psykoanalyysista ja hänen teksteissään sanotaan olevan Jungilta vaikutteita.
VastaaPoistaTuo esimerkkilainaus, jonka otin yllä, kuvaa myös sitä naisten alistettua asemaa, joka tulee esiin muutenkin tekstissä. Naiset eivät ole itsenäisiä naishahmoja, he ovat aina jonkun tytär, vaimo, rakastajatar. He ovat miesten omistuksessa ja omaisuutta keskiajalla tai edelleen meidän ajassamme. Kultasuu hämmästyy, kun hän näkee naisen (Lenen) katseen, joka haluaa tappaa ja kostaa, koskaan hän ei ole sitä ennen naisessa nähnyt. Kiinnostavaa on myös kohtaaminen vihaisen Rebekan kanssa, joka pitää miestä vain hyväksikäyttäjänä. Juutalaisten vainoaminen ja tappaminen tuodaan tässä vaiheessa esille, kun heitä syytetään ruton aiheuttamisesta. Kirjan kirjoittamisen aikaanhan juutalaisten vainoaminen oli alkanut jo Saksassa.
Mielestäni Narkissos ja Kultasuu on hyvä ja vavahduttava kirja. Erityisen vaikuttavaa oli ruton, kuoleman, kauhun, ihmisyyden raadollisuuden, inhimillisyyden katoamisen ja pimentyneen maailman kuvaus, jotka pystyin Kultasuun silmin näkemään. Pidin levottomasta, rakastetusta Kultasuusta ja se mieletön syventyminen omaan taiteilijan työhön, taideteosten luominen ja taiteen pohtiminen oli minusta hyvin kiinnostavaa kirjassa. Myös Kultasuun vanheneminen ja oman vanhenemisen ja kuolemisen hyväksyminen on hienosti kuvattu.
Narkissos oli aluksi vieras minullekin, mutta kirjan loppupuolella hänen hahmonsa saa enemmän syvyyttä. Hän on ollut ylpeä, ylempänä muita, mutta loppupuolella hän kyseenalaistaa oman elämänsä ja valintansa ja vain Kultasuun ansiosta hänen elämässään on ollut edes vähän rakkautta, sillä Kultasuu on ainoa ihminen, jota hän rakastaa. Hän on ollut opettaja ja Kultasuu oppilas, mutta lopussa osat vaihtuvat. Miten Narkissoksen lopulta käy, sitä ei tiedä, mutta ehkäpä Kultasuu löysi vihdoin äitinsä, hänhän ei opettajansa tavoin uskonut tuonpuoleiseen elämään.
Tässä oli lisää omaa tulkintaani kirjasta ja kommentoikaa rohkeasti vaan, jos olette eri mieltä, samaa mieltä.
Ihanan pitkiä ja perusteellisia kommentteja, kiitos kaikille!
VastaaPoistaMinun piti osallistua keskusteluun jo aiemmin, mutta en ollutkaan koneen ääressä kuten kuvittelin. Nyt kuin luin kaikki muiden kommentit, olen ihan mykistynyt enkä keksi mitään lisättävää. ;)
Päällimmäisenä minullekin jäi kirjasta kuitenkin mieleen sen kieli. Odotin jotain ihan muuta, sanoisinko paljon proosallisempaa tekstiä. Sitten järkytyin, kun ekalla sivulla oli suunnilleen yksi iso aloituskirjain ja yksi piste. Onneksi virkkeet olivat jatkossa kuitenkin lyhyempiä ja kieli tosiaan kaunista ja kuvailevaa, kuten moni onkin jo todennut. Luin kirjaa poikkeuksellisen hitaasti, sillä kieltä piti "maistella".
Alkuun hämmästyin kauniin kielen ohella seksuaalisuuden määrää; tuli sellainen olo, että mitä tuossa luostarissa vielä tapahtuukaan... Kertomus ei kuitenkaan edennyt kuten kuvittelin, hyvä niin. Joka tapauksessa kiinnostava teos, tämän jälkeen lukisin mielelläni muutakin Hesseä. Kiinnostaisi myös tietää, mitä tästä kirjasta on yleisesti sanottu - pitääpä googlata...
Sara: Tuo sinun psykoanalysointi Kultasuun aktiivisesta seksuaalisuudesta naisten parissa vaikuttaa kyllä uskottavalta. Vaikka minä olen ollut enemmän tässä sen kannalla, että nainen tässä kirjassa ei ollut kovin mieltä ylentävä enkä kokenut sitä ihan niinkuin sinä. En nyt ehkä tämän kirjan perusteella voi sanoa, että Hesse olisi naisvihaaja, jäi vaan se ajatus että nainen oli vain miehen tarvetta varten. Sinun ajatuksesi asiasta vaikuttaa kuitenkin tosiaan hyvältä. Täytyy pohtia sitä näkökulmaa vielä lisää :)
VastaaPoistaJenni: Minä hämmästelin myös sitä luostarielämää. Tuntui uskomattomalta se seksuaalisuuden määrä, ja ennen kaikkea niiden munkkien ihan yleinen rakastuminen pieniin poikiin! Onneksi kirja ei kuitenkaan keskittynyt näihin asioihin, vaan eteni Kultasuun ja Narkissoksen tarinaan syvemmin.
Törmäsin keskusteluunne kirjablogeissa surffaillessani, ja täytyyhän sitä vähän lusikallaan soppaa sohaista, vaikka lämmitänkin vanhaa aihetta.
VastaaPoistaNarkissoksen ja Kultasuun lukemisesta on omalla kohdallani vuosia aikaa, olin ehkä 15-vuotias. En valitettavasti muista lukemisesta juuri muuta kuin kirjan jälkeisen tunteen, joka on näihin aikaisempiin kommentteihin verratessa aika yllättävä, erilainen. Pidän itseäni ns. sopivana feministinä, ja olen ollut teininäkin tiedostava, mutta päällimmäiseksi mieleeni jäi silloin olo maailman kauneudesta, ja siitä, kuinka Hessen kahtiajako sopi minulle. Toivon huomanneeni naisten yksiulotteisuuden, mutta ehkä otin sen osana Kultasuun henkilökohtaista maailmankuvaa ja kiinnitin huomiota enemmän ihmiselämän erittelyn pohdintoihin, koska se oli selkeästi se lukijalle tarkoitettu ajatus. Kirjan jälkeen muistelen kelluneeni sen kielessä ja huojentavassa ajatuksessa, että maailma on järjestyksessä.
Tällainen blogimuotoinen lukupiiri vaikuttaa kiinnostavalta. Oli positiivisen hämmentävää lukea näin erilaisia (ihanan ajateltuja!) reaktioita Hesseen.