Paljon onnea Rauha!

Kuva Lapsen maailma 2006:5 lehdestä, jota käytetty myös lähteenä

Tänään 28.6. tasan 80 vuotta sitten syntyi Rauha Susanna Virtanen. Rauha on kotoisin Kuortaneelta ja kasvoi pohjalaisessa suurperheessä. Jo 14-vuotiaana Rauha päätti, että hänestä tulisi kirjailija. Tarinan kertomisen lahjan hän omasi lapsuudesta alkaen ja hänellä oli valtava tarve kirjoittaa tarinoita. Esikoisteos Seljan tytöt ilmestyi 1955, jolloin Rauha oli 24-vuotias. Tyttöromaanista tuli heti suosittu ja se aloitti rakastetun Selja-sarjan, jota on luettu sukupolvesta toiseen. Viimeisin Selja-kirja Seljan Tuli ja Lumi ilmestyi 2009.

Rauha on kirjoittanut useita nuortenromaaneja ja sen lisäksi näytelmiä, tv-näytelmiä ja kuunnelmia. Romaani Joulukuusivarkaus (1970) on käännetty myös saksaksi ja unkariksi. Nykyään Tampereella asusteleva palkittu kirjailija kirjoittaa edelleen aina kun vaan on aikaa kirjoittamiselle. Rauha viettää paljon aikaa kuuden lapsenlapsensa kanssa ja heidän kauttaan hän on sukeltanut nykynuorten ja -lasten maailmaan. Rauhan harrastuksia ovat mm. elokuvat ja tietenkin lukeminen. Rauhan lempityttökirjoja ovatkin Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjat.

Olen tavannut hurmaavan Rauha S. Virtasen, joka on luonut hienoa suomalaista tyttökirja-genreä ja jonka kirjat puhuttavat meitä kaikkia edelleen. Rauha saa runsaasti fanipostia lukijoiltaan pikkutytöistä isoäiteihin. Omasta tuotannostaan lempikirjanaan hän pitää Lintu pulpetissa (1972). Muusta kirjailijan tuotannosta voitte lukea täältä.

"`Leimahdus´ elämässäni tapahtui vuonna 1945 Alavuden kirkonkylän keskikoulua käydessäni. Kokemus oli voimakas, mutta ei oikeaoppisen montgomerylainen, pikemminkin ns. köyhän miehen tai tässä tapauksessa köyhän tytön leimahdus. Siinä ei nimittäin verho raottanut haltioittavia tuonpuoleisia visioita vaan räväytti auki varman maallisen tulevaisuuden kuvan. Silloinen 14-vuotias kirjoitti päiväkirjaansa: `Minusta tulee kirjailija ja kirjoitan samanlaisia kirjoja kuin L.M. Montgomery´" s.338 Virtanen teoksessa Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt Ahola & Koskimies (toim.)

Heinäkuussa ei nukuta Ruususen unta, vaan..

Heinäkuussa keskustellaan Rauha S.Virtasen nuortenkirjasta Ruusunen. Kirja ilmestyi vuonna 1968.
Ruusunen kuvaa rohkeasti kirjallisesti lahjakkaan koulutytön kapinallista ensirakkautta keski-ikäisen, naimisissa olevaan boheemikirjailijaan. Teoksen on sanottu olevan siirtymävaiheen romaani sekä Virtasen omassa tuotannossa, mutta myös koko suomalaisen nuortenkirjallisuuden kentässä. Lukupiirikeskustelussa voimme virittäytyä miettimään teosta myös tästä kontekstista.

Itselleni Rauha S.Virtanen on tuttu, sillä olen tehnyt hänen Lintu pulpetissa -teoksestaan kandidaatin tutkielman. Sara on tavannut kirjailijan ja tehnyt hänestä jutun omaan blogiinsa.

Kaikki, erityisesti Seljan tyttöjen fanit, tulkaa mukaan keskustelemaan heinäkuussa Ruususesta.

Lukupiirikeskustelu alkaa 10.7

Lukupiirikeskustelu: Agatha Christie, Ikiyö

Jonkun sydän riemuin lyö, jonkun osa ikiyö.

Suljin juuri kuukauden lukupiirikirjan, Agatha Christien Ikiyön, ja oloni on hämmentynyt. Tämä oli ensimmäinen Agathani sitten ala-asteen, ja odotin jotain aivan toisenlaista. Tiesin, etteivät Poirot tai Marple ole mukana tässä kirjassa, mutta silti odotin jotain perinteisempää Christietä: selkeää rikosta, sen tutkintaa, kunnon vanhan ajan salapoliisiromaania, jota lukiessa tulee nostalginen fiilis.

Ikiyötä lukiessa ei tullut. Aluksi pidin kirjasta kovasti, mutta ihmettelin, missä se rikos on. Kirjassa ei tuntunut edes tapahtuvan oikein mitään. Nuori köyhä mies haaveilee unelmiensa talosta ja äkkiä saakin sen, kun rakastuu upporikkaaseen perijättäreen ja nai tämän. Talon sanotaan kyllä olevan mustalaisten kiroama, mutta mitään sen hurjempaa ei aluksi tapahtunut.

Minusta kirjan kaikki tapahtumat olivat sen viimeisessä neljänneksessä - ja se oli inhottava neljännes! En sano jännittävä, koska minusta teos ei ollut niinkään pelottava kuin kammottava. Kuinka pitkälle ihminen voi mennä pahuudessaan? Voiko pahuuden tielle lähtenyt parantua? Mitä kaikkea rahan ja menestymisen himossa voi tehdä? Kirjan loppupuolelta ei puuttunut ruumiita, vaan niitä tuli aivan liikaakin. Onneksi sympatiani eivät olleet heränneet kirjan päähenkilöä kohtaan, koska kävi ilmi, ettei hän olisi niitä ansainnutkaan.

Koska kirja ei ollut ollenkaan dekkarimainen, yritin etsiä siitä taustatietoa. En kuitenkaan saanut selville muuta kuin Wikipedian tiedon: Ikiyö on yksi niistä romaaneista, jossa Agatha Christie kokeili psykologian ja yliluonnollisen  kerronnan mahdollisuuksia.

Mitä mieltä olette, onnistuiko hän tässä psykologisessa kauhukertomuksessa? Jäivätkö kirjan tapahtumat ja päähenkilön pahuus vaivaamaan mieltä? Arvasitteko, miten lopussa käy?

Minä en arvannut, joskaan en yrittänyt arvuutellakaan. En pitänyt kirjasta niin paljon, että olisin eläytynyt sen maailmaan ja pohtinut, mistä mikäkin seikka kirjassa johtuu. Valitettavasti kirjasta ei tullut sellaista oloa, että luenpa heti toisenkin Agathan; puolittain oletin sellaista fiilistä, koska lapsena luin Christietä intohimoisesti.

Mutta jos luen lisää Agatha Christien kirjoja, valitsen seuraavaksi perinteisemmän dekkarin. Ehkä Hercule Poirotia. Entä muut: kumman valitsette, perinteisen salapoliisi-Agathan vai psykologisen kauhu-Agathan?