Juhani Aho: Juha

Mies—pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka—hakkaa kaskea korkean vaaran rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastut lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten, selkäänsä oikaisematta.

Näin alkaa Juhani Ahon Juha-romaani, jonka ilmestymisestä on kulunut tasan 100 vuotta. Juhani Ahon (1861-1921) syntymän 150-juhlavuoden kunniaksi lukupiirin kuukauden kirjana on kolmiodraamaksi kuvattu romaani. Juhaa on saatavilla Guttenbergin projektista, jossa on paljon muutakin Ahon tuotantoa helposti ladattavissa lukulaitteelle tai sitten suoraan näytöltä luettavissa.

Juhani Aho oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija ja hän oli myös ensimmäinen suomalainen kansainvälisesti tunnettu kirjailija. Aho kehitti määrätietoisesti suomen kieltä ja loi pohjaa modernille kirjasuomelle. Häntä on pidetty tarkkanäköisenä naisten tunteiden kuvaajana, joka uskalsi tarttua arkoihinkin aiheisiin. Aho toimi kirjailijan ammattin lisäksi kääntäjänä, toimittajana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kirjailija oli naimisissa taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kanssa. He vuokrasivat Tuusulanjärven rannalta talon Aholan, johon he perustivat Tuusulan taiteilijayhteisön. Lisää kirjailijasta voi lukea Juhani Ahon Seurasta, josta löytyy juhlavuoden kunniaksi paljon järjestettyjä tapahtumia.

Kirjablogeissakin on pyörinyt syksyn aikana esittelyjä Ahon teoksista. Onko Juha jo entuudestaan tuttu lukupiiriläisille? Entä mitä suosikkeja teillä on Ahon tuotannosta?

Lukupiiri-keskustelu alkaa tuttuun tapaan 10.10, joka onkin Aleksis Kiven päivä.

Lukupiirikeskustelu: Juha Itkonen, Seitsemäntoista

Tämä on noloa, tai oikeastaan jo katastrofaalista. Minun pitäisi aloittaa keskustelu kirjasta, jota en ole lukenut. 


Luulin saavani Juha Itkosen Seitsemäntoista-kirjan ajoissa, mutta sitä ei ollutkaan noin vain kirjaston hyllyssä. En saanutkaan lainattua sitä kaverilta, enkä viitsinyt enää tänää ostakaan. Nyt jos koska olisi ollut käyttöä sähkökirjalle, mutta eipä minulla ole lukulaitettakaan.


No mutta, kertokaapa te muut! Millainen kirja se oli, hypnoottisen mukanaanvievä vai puuduttavan tylsä? Jotain siltä väliltä? Minulla on ollut viime vuosina vähän ristiriitainen suhde Juha Itkosen tuotantoon;  tästä viimeisimmästä romaanista olen saanut sen käsityksen, että se olisi vähän puuduttava, ellei lukija ole äärimmäisen kiinnostunut kirjailijaelämästä ja etenkin kirjailijan tilityksistä, miten hankalaa kirjailijaelämä on.  Toisaalta Itkonen on kyllä taitava ja kiinnostava kirjailija, joten en usko, että mikään hänen kirjansa on täysin puuduttava.


Minusta Itkosen esikoinen Myöhempien aikojen pyhiä oli taidokas ja erikoinen teos, hypnoottinen lukukokemus ja niin hyvä, että ostin sitä ihmisille lahjaksikin. Sitten tuli Anna minun rakastaa enemmän, joka oli kyllä hyvin luettava ja taitava sekin - mutta aivan erilainen, viihteellisemp,i ja loppu oli pettymys. Etenkin eräs ystäväni oli siitä kiukustunut: muistan, miten hän purnasi, ettei lukijoita saa huijata eikä mattoa saa vetää jalkojen alta ja hänestä kirjan loppuratkaisu oli kuin yläasteelaisen aineessa.


Novellikokoelman Kohti en muista herättäneen noin suuria tunteenpurkauksia puolesta eikä vastaan itsessäni tai muissakaan tuntemissani lukijoissa. Siinä oli helmensä, mutta myös hieman himmeämmät helmensä.


Juha Itkonen on kuitenkin kirjailija, jonka uraa seuraan ja haastatteluja luen, vaikken kaikkia kirjoja lukisikaan. Hän vaikuttaa monipuoliselta ja määrätietoiselta: osallistuu jopa kirjoistaan tehtyihin näytelmiin. Minusta Juha Itkonen on yksi niistä suomalaisista nykykirjailijoista, joiden tuotantoon kannattaa tutustua jo yleissivistyksen vuoksi - ja jonka tuotantoa kannattaa lukea jo siksi, että varmaa ja laadukasta tekstiä on aina ilo lukea, silloinkin kun siihen ei iki-ihastuisi.


Onnistuiko joku muu saamaan Seitsemäntoista käsiinsä? Tai oletteko tutustuneet muuhun Itkosen tuotantoon? 

Lukupiiri etsii uusia vetäjiä!

Kiinnostaisiko nettilukupiirin vetäminen? Tartu tilaisuuteen! 


Olemme nyt pyörittäneet Lukupiiri-blogia vajaan vuoden ajan. Keskustelua on käyty niin uudemmista kirjoista kuin etenkin vanhemmista klassikoista, yleisön toiveesta. Lukupiirin idea on pysynyt alusta lähtien samana: joka kuukauden 10. päivä keskustellaan luetusta kirjasta ja 15. päivä julkistetaan uusi kirja. Joskus olemme järjestäneet äänestyksen seuraavasta kirjasta tai sen aihepiiristä, toisinaan taas päättäneet seuraavan kirjan keskenämme. Kokemus on ollut mukava ja blogilla on kivasti lukijoitakin.


Tänä syksynä meillä on kuitenkin työ- ja opiskelukiireitä... Etsimmekin siis uutta väkeä joukkoomme! Jos olet yhtään kiinnostunut vetämään kuukauden kirjakeskusteluja, pistä viestiä osoitteeseen kokolaillaATgmail.com (tämä on Jennin sähköpostiosoite, mutta välitän viestit eteenpäin myös Saran ja Hannan tiedoksi). Ei haittaa, vaikka kiinnostuneita tulisi useampiakin. Olemme huomanneet, että kolme on hyvä vetäjien minimäärä, mutta voisi vetäjiä olla vaikka neljäkin, ehkä enemmänkin. Me olemme hoitaneet kaiken "blogisuunnittelun" sähköpostitse, se on ollut toimiva ratkaisu (emme edes tunteneet toisiamme, kun perustimme blogin!).


Blogia ja sen vetämistä koskevia kysymyksiä voi toki esittää tämän kirjoituksen kommentointiosiossakin. Keskustelu seuraavasta kirjasta, Juha Itkosen teoksesta Seitsemäntoista, alkaa huomenna tai ainakin aivan lähipäivinä...




Lukupiiriterveisin


Jenni, Sara ja Hanna

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Syyskuussa kuukauden kirjana on viime vuonna kohuakin herättänyt palkitun kirjailijan Juha Itkosen teos Seitsemäntoista (2010). Otava esittelee kirjaa näin:

90-luvun alussa nuori poika on kesätöissä tavaratalossa. Illat hän viettää kavereineen Linnan rannassa, kuuntelee Doorsia ja unelmoi loistavasta tulevaisuudesta. Töissä poika tutustuu yhdeksän vuotta vanhempaan Veskuun. Veskulla on rahaa ja hänen seurassaan pääsee ravintoloihin. Vesku alkaa suunnitella jopa yhteistä ulkomaanmatkaa.

Parikymmentä vuotta myöhemmin poika on päässyt Helsinkiin ja hänestä on tullut kirjailija. Samaan aikaan viisikymppinen yksinhuoltaja Päivi on edelleen töissä tavaratalossa. Kirjoittajakurssilla Päivi käy läpi hurjia elämänvaiheitaan. Hän muistaa kirjailijapojan nuorena kesätyöläisenä. Poika on kirjoittanut Veskusta, mutta Päivin mielestä hän valehtelee törkeästi. Kenen muistot ovat totta ja kenellä on oikeus kertoa? Mitä tapahtuu, kun ihmisistä tulee henkilöitä ja elämästä raakamateriaalia?

Nyt kaikki nopeasti varaamaan kirjaa kirjastosta ja tervetuloa mukaan varmasti monenlaisia ajatuksia herättävään keskusteluun!

Lukupiirikeskustelu: Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Rakas varaventtiili!
Mitä osaisinkaan sinulle nyt kertoa lukuprosessista ja Hilja Valtosen viihdyttävästä teoksesta Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926). Olen koonnut tähän sivuillesi joukon innokkaita lukupiiriläisiä jakamaan aatoksia ja keskustelemaan teoksesta.

Vedän nyt kasvoilleni arvokkaimman opettajar-ilmeeni ja kirjoitan lehdillesi muutaman rivin ja odotan muiden täydentävän ajatuksiani. Rakas varaventtiilini ei tietystikään jaksa käsittää, että minunlaisellani kukoistavalla olennolla ei yksin sanat riitä pohtimaan lukukokemusta. Asia on kuitenkin niin mukavasti, että ryhmässä on voimaa ja yhdessä saamme paremmin keskustelua syntymään. Ohhoo! (Metrin pituinen ihastunut huokaus.)

Meitä on kolme "valistajaa" tässä tuvassa, Jenni ja Sara täydentävät minua kun lähden vetämään tätä keskustelua. En yksin jaksaisi tehdäkään kaikkea tätä vihkotyötä. Työsuunnitelman mukaisesti on tämän nuoren opettajattaren määrä nyt aloittaa.

Nyt panen hetkeksi kynäni "patenteerattuun kynänpyyhkimeen n:o 1" ja kuuntelen, mitä omatuntoni sanoo tähän alkajaisiksi, sillä en ole vielä ehtinyt lukea kirjaa loppuun asti ja kovasti jo ryhmä odottelee keskustelun käynnistämistä.
Kirjan kieli ja nuoren opettajattaren elämänasenne on vain tarttunut minuun jo alkusivuilta niin voimakkaasti, että oma ääneni meinaa vallan kadota. Aina on virkistävää lukea kirjaa eri aikakaudelta kuin missä itse elää. Kieli, sisäinen arvomaailma ja ihmisten väliset suhteet samanaikaisesti huvittavat, mutta myös kiehtovat erilaisuudellaan. Onko jotain, jota tähän aikaan ei millään kaipaisi? Onko jokin teoksen moraalisessa maailmassa jotain niin vanhahtavaa, ettei sitä meinaa siinäkään kontekstissa ymmärtää? Vai onko kaikki nykylukijalle kiinnostavaa ja ymmärrettävää?

Lausuin julki kysymykseni. Romaanissa on varmasti jotain erilaista, koska se on kirjoitettu eri aikana. Onko tämä liian arvottava kysymys, sillä eihän näin automaattisesti tarvitse olla. Ihmettelin vain sanastoa ja siitä näkyvää teoksen henkilöhahmojen arvomaailmaa. Luonnollisesti puhutaan tavoista, joilla ei enää ole merkitystä. Ei tarvitse kääriä viihdekirjoja paperiin, eikä viihdekirjan pitäisi ainakaan enää antaa ympäröivälle seurakunnalle ala-arvoista käsitystä sisäisestä minästä. Vai kuinka?

Teosta pidetään viihdeklassikkona, mikä siinä on erityisen leimallista viihdekirjallisuudelle? Miltä tuntuu teoksen huumori?

Jatkan keskustelua, kunhan saan luettua eteenpäin. Täyteltääkäpä vihkoja nyt ahkerasti.


Rakas varaventtiilini! Omatunto sanoo: "Hyvä Hanna! Hyvä!"

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Elokuussa koulujen taas alkaessa sopii hyvin kuukauden kirjaksi Hilja Valtosen esikoisteos Nuoren opettajattaren varaventtiili. Kirja on ilmestynyt 1926 ja se sai heti valtavan suosion. Monet Valtosen kirjat ovat nousseet viihdekirjallisuden klassikoiksi ja niistä otetaan edelleen uusintapainoksia.

Varaventtiilin päähenkilönä on vastavalmistunut opettajatar Liisa Harju, joka matkustaa ensimmäiseen työpaikkaansa Pohjanmaalle, jossa saa vastaansa aataminaikuisten tapojen ja käsitysten muurin. Tylystä kohtelusta huolimatta Liisa ryhtyy haikailematta työhön eikä lipeä periaatteistaan tuumaakaan. Vähitellen uudet tuulet alkavat puhaltaa opettajainhuoneen mausoleumi-ilmapiirissä. Itsevarmat nuoret miehet tulevat myös huomaamaan että Liisa Harjuun eivät tavanomaiset kirkonkylän hurmurin elkeet tehoa.

Huumoria on taatusti meille lukijoille luvassa! Lukupiirikeskustelu alkaa tuttuun tapaan 10.8.

Lukupiirikeskustelu: Rauha S. Virtanen, Ruusunen

Minä taidan kuulua vähemmistöön: olen suomalainen nainen, joka ei ollut ennen tätä Lukupiirin kuukauden kirjaa koskaan lukenut yhtään Rauha S. Virtasen teosta! Onneksi asia tuli nyt korjattua ja toivottavasti ne kuulut Seljan tytötkin löytävät joskus luokseni.

Koska minulla oli Rauha S. Virtasen kokoinen aukko kirjasivistyksessäni, en oikein tiennyt, mitä odottaa Ruususelta. Tai tiesin, mutta odotin väärin. Oletin saavani käsiini jonkun oikein vanhanaikaisen tyttökirjan, sellaisen hymyn huulille tuovan kesäpäivän romskun.

Enpä saanut. Aluksi en pitänyt Ruususesta ollenkaan ja se tuntui minusta jopa tylsältä. 1960-luku ei tuntunut olevan tarpeeksi kaukana, jotta Ruusunen olisi ollut nostalginen ja tyttökirjamainen, vaan se tuntui vain... no, kömpelöltä ja vanhanaikaiselta. Hymähtelin, kun päähenkilön Niinan pikkusisko totesi, että Kreikan vanha tarusto on aina risonut häntä. Oikeastiko teinit puhuivat noin ja tuollaisista asioista? Entäpä sitten Niinan enemmän tai vähemmän salainen rakkaus naapurissa asuvaan kolmikymppiseen perheenisään, tunnettuun kirjailijaan? Pidin kirjaa aluksi aikansa eläneenä ja epäuskottavana.

Mutta jotain siinä kuitenkin oli, sillä jossain vaiheessa tarina vei mukaansa ja itse asiassa lukukokemus olikin mielenkiintoinen, kirjasta jäi elävä muistikuva. Oli kiinnostavaa lukea, miten Niina koki ihastumisensa vanhempaan, vielä naimisissa olevaan mieheen - jos se ei olisi lukiolaiselle piece of cake vieläkään, niin ei ainakaan ollut vuosikymmeniä sitten. Rauhanen oli kuvannut myös tarkasti sitä, miten asenneilmasto alkoi tuolloin muuttua. Vaikka esimerkiksi Niinan vanhemmat olivat varsin perinteisiä ja pikkukaupungin hienoston miellyttämishalussaan melkoisen kauheita, Niinan rakastetun kirjailijan vaimo oli selvästi modernimpi ja vapaamielisempi.

Ja sitten se kirjailijuus! Oli hauska lukea, miten kirjallisesti lahjakas lukiolaistyttö kirjoitti ensimmäistä romaaniaan ja toisaalta, millaista oli aikuisen, jo julkaisseen kirjailijan työ ja miten yhteisö siihen suhtautui. Minusta Rauha S. Virtanen ei asettunut kirjassa kenenkään puolelle, mutta hän toi loppujen lopuksi esille hyvin monenlaisia teemoja ja asenteita. Kiinnostavaa!

Toivottavasti kaikki lukupiiriläiset eivät ole aivan lomafiiliksissä, vaan löydämme keskustelijoita. Teiltä, joille Rauha S. Virtanen on tutumpi kirjailija, olisi kiva kuulla, millaisia hänen muut kirjansa ovat - joko suhteessa Ruususeen tai ihan itsenäisenä teoksina.  Entä millaisia lukumuistoja teillä on Virtasen kirjoista? Veikkaan, että nostalgisia, sillä monet ovat taitaneet lukea Virtasta lapsena ja nuorena.