Kuinka moni on jo hankkinut käsiinsä kuukauden lukupiirikirjan, TanizakinAvaimen? Minä olen: ainakin pääkaupunkiseudulla sen sai helposti kirjastosta.
Olen myös aloittanut kirjan lukemisen ja kannustan muitakin aloittamaan. Avain on ohut, nopealukuinen ja helposti avautuva, vaikka kyseessä on yli puoli vuosisataa sitten kirjoitettu japanilainen, keski-ikäisten ihmisten eroottisesta elämästä kertova teos (ainakin minusta em. määritelmä kuulostaa lähinnä omituiselta eikä helppolukuiselta). Helppoudestaan huolimatta teos ei vaikuta ollenkaan heppoiselta, vaan kiinnostavalta, monitasoiselta ja – julmalta. Lukekaa itse, niin tiedätte, miksi.
Tammikuun kirjaksi valitsin Jun'ichirō Tanizakin Avaimen (鍵, Kagi) vuodelta 1956 ja se on ensimmäisen kerran suomennettu 1961. Kuten kuvasta näkyy, se kuuluu myös Tammen keltaiseen kirjasto-sarjaan.
Teosta kuvaillaan tunnelmaltaan psykologisen eroottiseksi kirjaksi, jossa käsitellään vanhemman pariskunnan suhdetta, ristiriitoja ja kiintymystä. Se on kirjoitettu päiväkirjamuotoon.
Avain oli alusta asti jonkinlainen hitti, sillä se kohahdutti ilmestyttyään japanilaista yhteiskuntaa niin, että teoksesta keskusteltiin myös Japanin parlamentissa. Mielenkiintoista onkin keskustella, että miltä tämä eroottinen tematiikka tuntuu nykylukijasta. Aiheuttihan Juhani Ahon Yksin vastaavanlaisen kohun Suomessa, mutta nykyisin sen eroottisuus ei tunnu kovin räikeältä.
Teoksesta on tehty kaksi elokuvaversiota. Japanilainen versio Odd Obession vuodelta 1960 ja Italialainen elokuvaversio vuodelta 1983, joka on suomennettu nimellä Erotiikan avain. Elokuvien nimistä voi saada myös jonkinlaista viitettä, minkä teeman ympärillä kirjassa pyöritään. Eivät taida nämä elokuvaversiot olla yhtä tuttuja, kuin Dickensin Joulutarinan monet adaptaatiot. Onko silti kukaan lukupiiriläinen nähnyt elokuvaversioita?
Tämä kirja voi olla oivallinen tapa siirtyä jouluisesta tunnelmasta kohti uuden vuoden haasteita. Kirja on myös ohut, pokkariversiossa on 139 sivua, joten toivon mukaan moni pääsee joululahjakirjojensa äärestä myös lukupiirin mukaan.
Keskustelu Jun'ichirō Tanizakin Avaimesta alkaa 10.1.2011
Joulukuun kuukauden kirjana oli Charles Dickensin klassikkoteos vuodelta 1843, joulutarina, A Christmas Carol. Luin kirjasta Wsoy:n vuonna 1984 julkaiseman version Joululaulu; joulutarina on julkaistu suomeksi myös muina ajankohtina ja eri nimillä.
Lyhyesti: olin ihastunut! Olen aloittanut tämän kirjan ennenkin, aika monestikin sen jälkeen kun sain sen lahjaksi joskus vuoden 1984 tienoilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin loppuun. Nyt aion päästä useamminkin, vaikka joka joulu. Vanhoissa kirjoissa on sellaista taikaa, jota ei löydä muualta. Ainakin tässä versiossa taianomaisuutta lisäsivät vielä Michael Foremanin taiteilemat kuvat, joita valitettavasti en saanut skannattua ennen kuin annoin kirjan ystävälle lainaan.
Joulutarinan perusidea on tuttu monelle sellaisellekin, joka ei ole lukenut kirjaa: saita liikemies Scrooge saa jouluna vieraakseen henkiä ja muuttuu anteliaaksi ja inhimilliseksi, kaikin puolin paremmaksi ihmiseksi. Henget vievät Scroogen menneeseen ja tulevaan, lopputuloksena on muuttunut mies: Hän ei ollut sen koommin tekemisissä henkien kanssa vaan eli loppuelämänsä nuhteettomasti, ja hänestä sanottiin aina, että hän jos sitten kukaan osasi viettää joulun oikein. Kunpa niin voisi sanoa meistäkin, kaikista meistä! Ja kuten Pikku-Tim totesi: Jumala siunatkoon meitä jokaista! (kirjan viimeinen kappale)
Kirjan taika ei piilekään niinkään juonessa – vai piileekö, onhan toisaalta ihastuttavaa lukea juuri perinteistä kertomusta? – vaan kerrontatavassa. Minusta siinä oli jotain todella sympaattista ja jotenkin rauhoittavaa: tämän kirjan kanssa oli hyvä olla. Ilahduin heti kirjan aloituksesta, myhäilin hauskalle kummittelulle:
Tässä aavetarinassa olen koettanut manata esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani, ei itseensä, toisiinsa, jouluun eikä minuun. Kummitelkoon se hauskasti heidän kodissaan ja älköön kukaan sitä karkottako.
Heidän uskollinen ystävänsä ja palvelijansa, joulukuussa 1843.
C.D.
Sama mukava olo jatkui koko lukemisen ajan, vaikkei kirja olekaan hyvästä lopustaan huolimatta iloinen, vaan päinvastoin oikeastaan hyvin rankka ja armoton. Päähenkilö on suorastaan inhottava, muut ihmiset ovat kurjia ja sairaita, joskin moni on hyväsydäminen, maailma tuntuu jotenkin likaiselta ja hälisevältä. Ajatus siitä, että entinen yhtiökumppani ilmestyisi ovenkolkuttimeen kirjaimellisesti aukomaan päätään, ei sekään ole kovin houkutteleva.
Mutta: tätä me ihmiset haluamme lukea, etenkin joulunalusaikaan. Tiedämme, että maailma on kurja, mutta tällaiset kertomukset luovat uskoa siihen, että kurjuudessakin on toivoa. En ihmettele ollenkaan tämän kertomuksen suosiota enkä sitä, että tämän sanotaan jopa muokanneen ihmisten käsityksiä joulun merkityksestä. Tulkitsen kirjan tunnettuutta "klassisten kertomusominaisuuksien lisäksi" niin, että tämäntyyppiset tarinat auttavat meitä ymmärtämään, miten tärkeä on välittää muista ja antaa omastaan. Se on ajaton ja hyvä viesti.
Kaikki muut Dickens-kokeiluni ovat niin ikään tyssänneet alkumetreille, mutta Joululaulun jälkeen olen valmis yrittämään taas muutakin Dickensiä. Dickens tunnetaan yhteiskunnallisten epäkohtien osoittajana, kurjuuden kuvaajan ja vähäosaisten puolustajana, mutta kirjoissa on huumoriakin. Kuulostavat siis oikein hyviltä opuksilta, luettavilta ja tärkeiltä, yhä edelleenkin.
Entä muut – mitä jäi mieleen kirjasta, millainen vaikutelma tuli kirjailijasta? Aloitan keskustelun tällaisilla yleisillä vaikutelmillani, katsotaan, miten yksityiskohtaisesti pääsemme kirjaa ruotimaan.
Charles Dickens (1812-1870) on tunnetuimpia Englannin viktoriaanisen ajan kirjailijoita ja hänestä tuli elinaikanaan maansa suosituin romaanikirjailija. Dickens teki läpimurron Pickvick-kerhon jälkeenjääneet paperit-romaanillaan (1836-37). Romaanin muoto oli tuohon aikaan tärkeä ja Dickens julkaisikin kirjojaan kuukausivihkoina. Monet hänen aikalaistensa kirjoittamat romaanit ilmestyivät kuukausivihkoina tai jatkoromaaneina aikakauslehdissä. Viktoriaanisen romaanin perinteeseen kuului myös, että se kirjoitettiin useimmiten ääneen luettavaksi. Jatkuvan julkaisemismuodon etuna oli, että kirjailijalla säilyi kosketus elävään yleisöön koko ajan. Dickens teki lukukiertueita ja häntä pidettiin erinomaisena ääneenlukijana. Matkat olivat myös rasittavia ja hän kuoli halvauskohtaukseen työnsä ääressä kesken Edwin Droodin kirjoittamisen.
Dickensin kirjallisuudelle ominaisena pidetään yhteiskuntakritiikkiä ja työväenluokan vastoinkäymisten kuvaamista. Charles itse joutui lapsena menemään työhön kenkävoidetehtaaseen, kun hänen isänsä joutui velkavankeuteen. Dickensin romaaneissa esiintyy paljon hylättyjä ja orpoja lapsia ja yksi tunnetuin tällainen henkilöhahmo on Oliver Twist (1837-39) Muita Dickensin kuuluisia romaaneja ovat The Life and Adventures of Nicholas Nickleby (1838-39, Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut), A Christmas Carol (1843), Dombey and Son (1848), David Copperfield (1849-50), Bleak House (1852-53, Kolea talo), Hard Times (1854, Kovia aikoja), Little Dorrit (1855-57, Pikku Dorrit), A Tale of Two Cities (1859, Kaksi kaupunkia), Great Expectations (1860-61, Loistava tulevaisuus) ja The Mystery of Edwin Doord (1870, Edwin Doordin arvoitus).
Dickensin laajasta tuotannosta ja elämästä enemmänkin löytyy englanninkielisestä wikipediasta. Blogeissa äskettäin pyörineessä BBC:n kirjalistalta löytyy monta Dickensin teosta. Itse olen lukenut todella hyvän ja jännittävän Oliver Twistin ja nyt tämän kuukauden kirjan Saiturin joulun (A Christmas Carol). Haluan lukea jatkossakin lisää Dickensiä. Oletteko lukeneet Dickensin klassikkoja? Mitä suosittelisitte seuraavaksi?
Enää muutama päivä aikaa Dickens-keskusteluun! Vinkki: Dickensin joulutarina on niin lyhyt ja nopealukuinen, että ehdit halutessasi lukea sen vielä ennen 10. joulukuuta. Ja vaikket ehtisikään, niin voihan keskusteluun osallistua vielä tuon Virallisen Keskustelupäivän jälkeenkin.
Dickensiä odotellessa ajattelin kysellä klassikkosuosikeista. Omani vaihtelevat vähän fiiliksen mukaan (ja sen mukaan, mitä kirjoja satun muistamaan klassikoista puhuttaessa, heh), mutta nämä ovat aina listoilla:
Aleksis Kivi:Seitsemän veljestä. Hauskoja veijareita, mukana asiaakin ja mahtavaa suomen kieltä. Joskus suunnittelin opettelevani Seitsemästä veljeksestä oivallisia sanoja ja sanontoja ja käyttäväni niitä sitten pokkana normaalissa kielenkäytössä. On jäänyt toistaiseksi tekemättä.
Minna Canth, Maria Jotuni, Juhani Aho. Suorasanaista, psykologista, tarkkanäköistä tekstiä, ajattomuudessaan melkein pelottavaa.
Albert Camus:Sivullinen. Voiko se, joka on kaikessa kylmyydessään ja tunteettomuudessaan täysin rehellinen, olla moraaliton? Nopealukuinen teos pysyy kauan mielessä.
